Aivoja vääntävää pohdintaa

Jatkanpas tota edellistä tekstiä. Oon pohdiskelevalla fiiliksellä. Tähän tulee nyt ehkä asioita, mitkä ei välttämättä kuulu syömishäiriöblogiin, mutta minähän saan päättää. :)

Mun teki mieli eilen kertoa mun poikaystävälle mun syömishäiriöstä. Kivut oikeastaan pilas sen, mut en tiedä olisinko pystynyt muutenkaan. Mua on alkanut vähän ahdistaa mun ja Sepon suhde. (nimi muutettu...)
Luulen, et se johtuu siitä, ettei puhuta mun mielestä tarpeeksi. Välillä on sellanen olo, kun ois ihan tuntemattoman ihmisen kanssa. Seppo on aika huono puhumaan, ja mäkin oon aika huono avautumaan. Kyl meillä yleismaailmallista keskustelua riittää, ja vaikka poliittisia mielipidekeskusteluja, mut mitään henkilökohtaista ei juurikaan puhuta. Eikä juurikaan puhuta seksistä. Sen aikana kyllä yms, mutta ei fantasioita tai mieltymyksiä. Tuntuu, etten oo päässyt Seppoa "lähelle" noin henkisellä tasolla mitenkään. Eikä se mua. Tuntuu välillä, et eihän me herranjumala edes tunneta toisiamme.

Itseasiassa tajusin, että aika harva ihminen tuntee mut oikeasti. Mä oon aina ollu tällanen, tullu toimeen kaikkien kanssa, tykänny kaikista, sopeutunu kaikkeen ja oikeasti viihtyny kaikkien kanssa ja melkeen kaikenlaisen tekemisen parissa. Mulla on kavereita laidasta laitaan, ja tykkään niistä kaikista ja niistäkin piirteistä, minkä takia jotkut niitä vihaa. Mun mielestä ihmiset erilaisine persoonineen on vaan kiehtovia. Mut harvoin päästän ketään _oikeasti lähelle_ mua.
Eri ihmisten kanssa on eri jutut mistä puhutaan. En mä puhu hienostuneelle snobityttelille mun viikonloppujen räkäsistä sekoiluista, en mä paasaa niille ihmisille filosofisesti tai yhteiskunnallisista ongelmista, joita ne ei kiinnosta. Susannalle jaan miesongelmat, Tiinalle sekoilut, äidille "kiltin tytön" jne... Nää kaikki mun kaverit kyllä tuntee mut jollain tasolla, vaan yhden puolen musta kylläkin.
Itseasiassa järkytyin äsken, kun tajusin, että meijän äiti tuntee mua varmaan vähiten maailmassa. Mun oma äiti ei yhtään tunne mua. Kai se niin yleensäkin menee, jos on tosi erilainen vanhempien kanssa. Kotiin mennessä vedän pokerinaaman päälle. Oon se äidin kiltti ja rauhallinen tyttö, joka ei koskaan kokeilis huumeita, yhdenillanjuttuja, varastamista eikä tekis muutenkaan mitään tyhmää tai vastuutonta tai pitäis työttömyyttä "ihan kivana" juttuna.
Todellisuudessa mä kai rakastan näitä tyhmiä ja vastuuttomia asioita. Oon kokeilun ja jännityksen haluinen. Auktoriteettikammoinen. Vihaan sitä, että joku muu ihminen, työnantaja tai jos nyt pitkälle lähdetään niin yhteiskunta kertoo mulle, että miten mun pitää elää. Mähän olen kokeillut huumeita suonensisäisestikin. Meijä äiti ei ikinä uskois sitä musta, eikä kukaan muukaan päällepäin. Oon tehnyt oikeasti paljon tyhmiä asioita, vain siksi, et oon pyrkiny eroon rajoista. Mun mielestä on ihana tuntea, että mä voin helvetti sentään, tehdä IHAN mitä mä haluan. Meijän äiti on ollu mun nuoruudessa aikamoinen tyranni, ja on vaientanut mut täysin. Oon tietyl tapaa varmaan halunnu korostaa sitä piirrettä itessäni itelleni, et mä olen täysin meijän äitin vastakohta ja täysin sen hallinnan ulottumattomissa. Nää on jänniä juttuja.

Tää kaikki on vaan ehkä tehny musta sen ihmisen mikä mä olen. En anna itestäni ihmisil paljon ulos, ehkä jopa sanon niil joskus mitä ne haluaa kuulla tai oon hiljaa vaan, koska se on paljon helpompaa. Mä en aina uskalla kertoa mun oikeaa mielipidettä. Mä vaan _sopeudun_. Ehkä täst just johtuu se, et annan ihmisille vaan just sen puolen itestäni, minkä tiiän et ne haluaa? Et sen takia tuun niin loistavasti toimeen kaikkien kanssa? Mut toisaalta kun mä sopeudun myös paikkoihin... Saisin itteni viihtymään varmaan kirkossakin.
Nykyään sopeudun jo kaikkeen pahaan tässä maailmassakin, sitä sanotaan kai silmien sulkemiseksi. Ehkä tää on ollu mun keino jo ihmissuhteissakin ajat sitten? Keino selvitä kotona äidin kanssa? Nää menee niin alitajuntaisiks jutuiks jo, et vaikea arvioida..

Tätä just tarkotan. Musta tuntuu, et oon täynnä pimeitä salaisuuksia, joita kukaan ei vois ikinä uskoo musta. Tää bulimia kai lukeutuu niihin myös. Ei oo suuri homma _kertoa_ täst jollekkin, mut se on suuri homma et joku ymmärtäis tätä. Mä en usko, et tätä voi ymmärtää kukaan psykologi tai kukaan mun kavereista, jos ne ei oo ite kokenu mitään vastaavaa. Ei huumeriippuvuuttakaan voi ymmärtää, jos et oo ite käyny sitä läpi. Tai voi ymmärtää, kaikella myötätunnolla, mut ei ____ymmärtää_____.

Tää mun entinen kämppis, sanotaan vaikka Tuula, on tähä mennessä varmaa ainut ihminen, joka on nähny musta kaikki puolet. Ja jolle oon pystyny kertomaan asioita ihan täysin niinku ne on. Kaikista aiheista. Mitään pois jättämättä. Mun ei oo ikinä tarvinnu henkisellä tasolla sopeutua hänen kans mihinkään. Se on ihan mahtavaa, et on olemassa ees yks sellanen ihminen.
Tai siis, mä tiedän et kaikilla ihmisillä on pimeitä salaisuuksia. Ihmisten persoonat koostuu näistä pimeistä salaisuuksista, hyvistä ja huonoista ajoista, lapsuudesta, vanhempien asettamista rajoista ja mielipiteistä, yhteiskunnan asenteista. Siinä vaiheessa, kun sä tiedät jonkun muun ihmisen salaisuuksia, sä tunnet jonkun. Mä uskon ihan täysin siihen, et ei oo olemassa hyviä ja pahoja ihmisiä, vaan elämä tekee meistä sen mitä me ollaan ja miten me ajatellaan.
Jotkut ei vaan ikinä tiedosta tätä. Jotkut ei koskaan mieti "kuka minä olen" ,"mitä minä haluan tehdä", "MIKSI minä olen tällainen." Ne pyörii täällä muitten ihmisten pillin mukaan. Omaksuu muiden ihmisten aatokset. Mä en ite "usko" mitään mitä mulle syötetään. En vaikka lukisin kuinka fiksua kirjaakin. Ne on kuitenkin aina jonkun toisen päätelmiä, lähtösin toisesta ihmisestä, jolla on eri kulttuuri, kotikasvatus ja pimeät salaisuudet kun mulla. Ne on sen ihmisen uskomuksia, on hienoa että se on kirjottanu niistä ja päästäny jonkun päänsä sisään. Niillä voi kyllä tuntea samanhenkisyyttä, ja niihin voi samaistua ja ennen kaikkea niistä voi oppia. Oppiminen on aina hyvä. Mä just luin anthony de mellon kirjaa joskus talvella, ja se anto tavallaan muodon kaikille sekaville ajatuksille mitä mun päässä oli ennen vilissy. Mä samaistuin moneen kohtaan siinä, ja lopuista ajattelin, että mahtavaa, joku on ajatellut vielä pidemmälle kuin mä, ja saanut sen sanoiksi. Mä opin siitä vitusti. Sillon pitää vaan tiedostaa, että SÄ et usko niin, sä olet vaan oppinut uskomaan niin. Eikä sun kannata uskoa kaikkea. (Tätä siinä kirjassakin toitotettiin ;)) Mun oma mielipide on, et esimerkiksi moraalikäsitykset on ihan erilaisia _joka_ ihmisen kohdalla _jokaisessa_ eri tilanteessa. Ei oo olemassa yhtä oikeaa ja väärää. Vaan oikea ja väärä on seurausta siitä, mitä me edustetaan ihmisenä. Ja sehän muuttuu koko elämän ajan, riippuen siitä mitä me joudutaan kokemaan. Uskoisin, että kodittomalla pulsulla on ihan eri käsitys oikeasta ja väärästä,(riippuen vielä tilanteesta) kuin jollain hyvin tienaavalla pukuherralla. Tähän just perustuu se, että mun mielestä sä et voi tehdä itse itsestäs hyvää ihmistä. Sä voit kyllä päättää tehdä hyviä pieniä tekoja, mut et sä voi niin huijata karmaa. Faktahan on kuitenkin se, että toisen ihmisen onni on toisen ihmisen epäonni. Jokatapauksessa, ja aina, kun tarpeeksi pitkälle ruvetaan miettimään maailman kiertokulkua. Niinhän se menee luonnossakin, syö tai tule syödyksi. Ja sen huomaa, kun katsoo tätä meijän yhteiskuntamalliakin, joka perustuu vähempi osaisten riistoon. Luonnon riistoon. Ihminen vaan on kilpailuhenkinen ja itsekäs olento, osittain jopa luonnostaan, vaikka sille ei ois mitään pointtia, koska meil ei ole luontaista vihollista. Paitsi toinen ihminen. Me taistellaan toisiamme vastaan, vaikka voitais päättää elää ihan toisin.
Sitä voi myös luulla olevansa hyvä ihminen. Esimerkiksi naisen israelissa kuoliaaksi kivittänyt, voi oikeasti luulla olevansa hyvä ihminen, koska se on heidän kulttuurissaan oikein. Kuka sen voi loppupeleissä määrittää, mikä on hyvää, pahaa, oikein tai väärin? Ei kannata yrittää olla hyvä ihminen, sun kannattaa vaan elää siinä uskossa et sä olet. Ei vittu tää karkas ihan käsistä, en jaksa kirjottaa enää edes ku aivot ihan solmussa.Mut pointti oli et jos ihmiset tuntis paremmin ittensä, tää maailma olis ihan erilainen paikka. Tiedostamisesta ihan oikeasti lähtee aika suuret muutokset. Kyseenalaistamisesta.

Noh, suurin osa mun kavereista on just tällaisia, jotka ei kyseenalaista. Eikä tiedosta. Niistä yksinkertasesti välillä huomaa, et ne ei tajua mistään mitään. Eikä niit usein kai kiinnostakaan tajuta. Ne ajattelee tosi paljon rahaa, haluaa naimisiin ja hyväpalkkaisen työn. Mun mielestä siinä ei siis oo mitään väärää. Voi olla et tuun itekin haluamaan noita asioita viel joskus. Mietin vain, että ajatteleeko ne oikeasti niin, onko ne koskaan ajatellu edes mistä nää ajatusmallit on tullu niille?
Mä luulen, et siks tää maailma on sellainen kun on. Ne, jotka ei tiedosta, on päättäjiä johdossa ja tienaa vitusti rahaa, ja ne on ikävä kyllä niitä ihmisiä, jotka tekee muutoksia tähän maailmaan. Niitä, jotka on jaksanu pakertaa tän yhteiskunnan eteen, lukenu jokasen toisen kirjottaman sanan kirjasta pilkun tarkkaan, uskonu vanhempien motkotukset siitä, että tienaaminen ja työnteko on hyvästä. Sitten on ihmisiä, jotka ajattelee ja tiedostaa, mutta kokee että eivät voi tehdä mitään. Vähän samanlaista, kuin tää mun bulimia. Jokainen ihminen voi kyllä tehdä jotain itselle tärkeiden asioiden eteen, jos haluaa. Työtä se kyllä vaatii.
Mä itsekin mietin just tästä syystä, et olenko mä vaan laiska tän bulimian suhteen? Onko mun vaan helpompi kärsiä hiljasuudessa, kuin alkaa muuttaa asioita? Siksikö mä loppupeleissä en ole parantunut? Minun käsissänihän tämä on. Pelkäänkö mä vaan elämää ilman tätä? Oonko mä niin tottunut tähän, etten osaa kuvitella millaista elämä olis ilman?
Tääkin pätee moneen asiaan. Jos ei oo ikinä ollut työtön, pelkää työttömyyttä. Jos on ollut pitkään työtön, alkaa pelkäämään työntekoa. Päättäjätkin vetoaa lauseisiin: "Näin on ennenkin tehty." tai "Se on laki."
Lakiahan ei voi muuttaa, eiiii...Ihminen vain yksinkertaisesti vierastaa muutoksia, positiivisiakin.

Olin jossain vaiheessa aivan kuollakseni ihastunut yhteen Nikiin. Se ihan oikeasti _ymmärsi_ mua. Minuna. Tarkotan nyt tällä henkisellä tasolla just, pystyi puhumaan ihan kaikesta. Sen takia siit yli pääseminen oli vaikeaa, meijän juttuhan loppus siihen et tää herra jäi subukoukkuun. Nykyään se on kai tyhjäpäiseen narkkariin verrattavissa, kuulemma aikamoinen säälittävä ja moraaliton paskakasa nykyisin. Se pyöri narkkaripiireissä jo silloin, ku tutustuttiin.
Luulen itseasiassa, että jo silloin se oli itsekeskeinen paskakasa, kun mä tunsin sen. Mut mua kiehto sen paskamaisuus tietyl tapaa. Mua kiehto tutkia sitä ihmistä. Sitä et miks siitä oli tullu sellanen, kun jotenkin mä uskoin, että se oli pohjimmiltaan hyvä ihminen. Mä halusin pelastaa sen. En tiiä mikä suojelusenkeli halusin olla sille. Ja nyt jälkikäteen tajusin, et ehkä mul on niin kova pelastamisentahto ihmisten suhteen, et kokisin et ne tarvitsis mua. Joku tarvitsis/olisin vaikuttanu jonku elämään täällä, en tuntis kai itteäni niin mitättömäks.

Seppo on tällainen "tavallinen poika", niin sanotusti. Uskon, että jokaisessa ihmisessä on varmasti jotain mystistä, mut se pitää vaan löytää. Seposta kuitenkin huomaa, et se on viettänyt aina tosi turvattua elämää. Ei oo ottanut turhia riskejä missään asiassa, ei irrotellut hullun tavalla, on vakiduuni ja omistuskämppä, rikkaat ja huolehtivat vanhemmat..
Mä haluisin joskus hirveesti puhua sille mun menneisyydestä, ja itestäni niinku vieläkin. Sil tavalla ku vaikka Tuulalle! Mut en oo varma ymmärtäiskö se. Tiiän et se ei naurais, mut ymmärtäiskö se. Niinku oikeasti. Ja haluisin et se puhuis mulle, mut onks sillä mitään avauduttavaa? Tai onks se ikinä edes miettiny näin pitkälle kuitenkaan?
Seppoa vitutti yks päivä. Kysyin et mikä, et kerro mulle. Ne oli jotain ihan arkisia asioita, kuten et töis on ollu huono päivä. Ja hän huomaa vitutuksen kuulemma siit, et röökii palaa enemmän ku normaalisti ja hermot on kireellä. Mun mittakaavassa toi ei ees oo mitään vitutusta viel... Ja muutenkaan mä taas sit en ymmärrä miten jotain voi vituttaa, et naulalaatikko tippuu lattialle töissä. Se on niin naurettavan arkinen asia. Mulla vitutus aina lähtee jostain muista syistä, se voi kyllä purkaantua niin, että rupean itkemään sitä naulalaatikkoa.

Mä vaan mietin välillä et onks Seppo oikeesti mun kanssa samalla aaltopituudella. Mul on niin paljon ajateltavaa viel itteniki kans. Ymmärtäiskö Seppo ylipäänsä mua? Minuna? Niinku esim. Niki...
Meil on niin paljon tasasemman arkinen suhde.

Mä olen loppujen lopuksi aika melankolinen ihminen. Vaikka rakastan valoa ja iloa. Jos mun pitäis joku vuodenaika valita kuvaamaan mua, se olisi just elo-syyskuun vaihde.. Just se loppukesä, kun auringonkukat alkaa kasvaa pelloilla. Sellanen vähän viilennyt ilma, kuitenkin niin, että tarkenee. Ja kesäistä aurinkoa riittää, ei vaan niin kuumaa ja kirkasta, kuin alku kesästä. Illat kuitenkin ovat jo pimeitä, ja hiukan kosteita. Sellasia, että tajuaa, että kesä on jo paremmalla puolella ja arki ja "uusi" alku alkavat pian taas. Just näihin loppukesän hetkiin ja auringonkukkapelloille sijottaisin mun sielunmaiseman.
Mä suunnittelin just tatuoinnin tästä aiheesta käteen itelleni. Lisäsin siihen vielä maailmanpyörän. Mä oon aina pelänny maailmanpyöriä, korkeita paikkoja. Mä oon itseasiassa pelänny monia asioita puolet elämästäni.
Maailmanpyörässä on mun mielestä se hauska juttu, että kun sinne on  kerran astunu, niin sieltä ei pääse pois, paitsi hyppäämällä. Se voi pysähtyä ylös, se voi pysähtyä alas, se voi pyöriä kovaakin vauhtia. Kukaan ei kuule vaikka sä kuinka huutaisit, kukaan ei ehkä nää vaikka sä oksentaisit, kukaan ei kuitenkaan tod.näk pysäytä laitetta sun takiasi.
Sä voit itkeä ja parkua ja pelätä. Tai sä voit vaan pitää kiinni ja nauttia kyydistä. Ainut varma asia on, että se kuitenkin loppuu, kun on sen aika.

Dear god

Noh, just ku pääsin ton eilisen tekstin kirjottamasta, niin eiköhä se syöminen vaan taas lähde lapasesta.
Se jotenkin meni siihen ahmimiskohtaukseen salakavalasti ja pikku hiljaa.
Ensin en tuntenut edes huonoa oloa, sitten vaan yhtäkkiä aloinkin kuuntelemaan niitä sairaita ääniä mun päässä, että "mun tekeekin mieli tota ja tota" ja "tää päivä on jo pilalla, syö viimeisen kerran mitä vaan haluat."
Ja mähän söin. Ostin koko lähi-siwan tyhjäksi. Musta alkaa tuntua, että ne kassaneiditkin tietää mun syömishäiriöstä. Ei kukaan muuten ravaa siellä monta kertaa päivässä ostamassa herkkuja.

Jos nyt oikein muistelen mitä kaikkea muhun upposi, niin se on ihan järjetön määrä: fetajuustoleivos, jauhelihakastiketta ja makaronia, 70g saksanpähkinöitä, 2 ruisleipää runsaalla voilla, sämpylä runsaalla voilla, 400g juustoa, 2 jogurttia muromyslillä, 400g daimjäätelöpaketti, nuudelipussi, 3 munkkia, 5 suklaapatukkaa...
Lähdin vielä poikaystävälle, ja siinä matkalla kävin hesestä ottamassa kanahampurilaisen ja kerroshampurilaisen mukaan. Ahmin niitä siellä pakkasessa, jo muutenkin täpötäyteen vatsaan (en siis oksentanut päivällä) tyyliin räkä nenästä valuen ja lapaset kädessä. Tajusin, että enhän mä todellakaan nauttinut niistä, en sitten tippaakaan. Oikeastaan en edes tiedä maistoinko mitään, sen kun mättäsin vain.
Jotenkin taas iski kuin salama kirkkaalta taivaalta, ei helvetti onks täs mitään järkeä?! No, järkihän yleisesti on varsin kaukana tästä koko vitun bulimiasta. Rahaakin tähän menee niin saatanasti.

Menin poikaystävälle ja olin ihan ruokahumalassa. Jotenkin epätodellinen tunne. Mua oksetti. Mut en vaan voinu oksentaa, oon ruvennu niin paljon stressaamaan näistä hampaistakin. Tääkö on mun kohtalo, musta tulee 150kiloinen, koska en uskalla oksentaakaan enää?

Yhtäkkiä mun mahaa alko kivistää ihan toden teolla. Se oli kuin raskaana olevan maha muutenkin, turvonnut oikein pinkeäksi. Yhtäkkiä vaan alko sellainen kipu, mitä en oo tuntenu kyllä ikinä. Ihan oikeasti sellainen olo, että poksahdan minä hetkenä hyvänsä. Sanoin vaan poikaystävälle, että nyt en kyllä pysty keskittymään tähän leffaan, muhun sattuu niin paljon.
Yritin mennä pimeään huoneeseen vaan nukkumaan, ja mua oikeasti itketti. Tuntu, ku olisin käyny eloonjäämiskamppailua. Odotin vaan, että kohta kyllä kuolen, kun tää maha räjähtää tai jotain. Itkin siel yksin, ku elämä vaan vilisi silmissä. Tässä vaiheessa en olis enää edes pystyny nousta oksentamaan, vaikka olisin halunnukkin.
Mietin kaikkea, miten joskus ahmin ruisneppareita majoneesilla. Ja miten joskus oksensin letut ja hillon metsään. Nää oli silloin kun asuin vielä kotona, ja meidän perhe asu vielä meidän vanhassa talossa. Vittu, siitähän on IKUISUUS. Mä olin ylä-asteella sillon. Mä oon ollut tosi tosi pitkään, tosi tosi sairas.
Oon ainut ketä pystyy pelastamaan itteni, mut mitä jos en vaan paranekaan ikinä? Mitä jos mun elämä tulee aina olemaan tällaista?
Voiko bulimiasta ylipäänsä parantua? Voiko mahalaukku ratketa, voinko mä kirjaimellisesti syödä itteni hengiltä?

Jossain vaiheessa olin sitten vaan nukahtanut. Nukuin tosi huonosti, ja näin levottomia ja katkonaisia unia. Nyt aamulla olo oli ihan jees, maha tuntuu kyllä jollain tavalla aralta edelleen. Mul on tosi sekava olo. En pysty ajattelemaan oikein mitään, enkä päättämään oikein mitään. Mulla ei todellisuudessa oo mitään käryä miten normaalit ihmiset syö. Mulla ei oo mitään käryä miten oppisin rakastamaan itteäni (ja vielä tällä nykysellä kropalla.) Mä en yksinkertasesti tiedä miten voisin lopettaa ahmimisen ja miten ylipäänsä sitä ruuanhimoa vastustetaan. Mä ihan oikeasti tarttisin jotain lääkkeitä melkein, pillerin mistä katoais ruokahalu. Tai kyllähän mä siihen ratkasun tiedän, parikin vaihtoehtoa, mutta kun mä tarttisin jotain nimenomaan jokapäiväseen selviytymiseen. Ennemmin olen kuitenkin bulimikko kuin narkkari. Sen verran järkeä vielä päässä.

Söin äsken aamupalan. Pikapuuropussin ja ruisleivän kevyt sulatejuustolla ja tomaatilla, ison kupin maitokahvia. Aamupalasta en aio luopua ikinä, mutta muilla aterioilla jos söisin kuin hiiri... hmm.. En pysty nyt minkään näköseen päättäväisyyteen, tosi itsesäälissä pyörivä olo. Sortuisin varmaan ahmimaan taas, jos mahalaukku ei tuntuis näin kamalalta vieläkin.
Mitäköhän sille eilen kävi oikeasti?! En ainakaan kuollut, mut joku haavauma tms..?