perjantai 1. helmikuuta 2013

Kovat otteet

Huhhuh... Sorruin sit kuitenkin ahmimaan keskiviikkona :( Söin paketillisen karjalanpiirakkaa runsaalla oivariinillä, 2 myslileipää runsaalla oivariinilla ja hirveällä kasalla juustoa, melkein koko paketin juustoa ilman leipää, melkein kokonaisen aurajuuston, mansikka-jogurttia muromysliä helvetillisen kasan, ja lisäksi kävin siwasta hakemassa marabou keksipaketin, disko-aakkoset pussin, kermavaahdon.. Kaikki meni. Ja nää on siis vielä (nykysin muutenkin) suht pienen mittakaavan ahmimisia! Ainoastaan toinen bulimiaa tai BED:iä sairastava voi ymmärtää, millaisen kasan ihminen saa ahdettua ruokaa itseensä, jos asiat on tosi huonosti. Sitä määrää ei pysty normaali ihminen edes ymmärtämään.

HUG ME PLEASE.
Oksensin silloin 3 kertaa.. Joka oksennuksen jälkeen päätin, että nyt loppu jo, mutta en vaan saanut sitä syömistä katkeamaan. Kyllä huomaa, että nää syömishäiriöt on tietynlaisia mielenvikoja. Voi päättää ja olla mitä mieltä tahansa, kun itsekin järjellä ajattelee, mutta ei vaan kerta kaikkiaan mahda itselleen mitään.

Mä luulen, että ahmiminen on jonkinlainen "pakokeino" maailmasta. Sillon kun syö hirveetä kyytiä, mä en ainakaan ajattele mitään. Pää on ihan tyhjä. Jotain ajatuksia tulee kyllä päähän, työnnän ne pois. Saatan välillä havahtua siihenkin, kuinka kuvottava olenkaan. Jollain sairaalla tavalla nautin siitä silloin? Just sillä hetkellä. Omasta kuvottavuudestani. Ihan hullua.
Ihmisillä on vaan eri pakokeinoja kun ahdistaa. Jotkut juo alkoholia, käyttää huumeita, on koukussa lääkkeisiin, juoksee itsensä väsyksiin, tai SYÖ. Mä ymmärrän kaikkia addiktoituneita ihmisiä, näitten riippuvuuksien kanssa joutuu taistelemaan yleensä loppuikänsä.

En mä ahmi, jos olen iloinen ja tunnen itseni hoikaksi. Mut sen asian vaan voi pilata niin helposti, ihan pienetkin jutut laukasee helposti ahmimiskohtauksen. Ei oikeesti tarvii olla suuri vastoinkäyminen. Jopa iloinen jännitys voi mulla aiheuttaa sen. Saatikka sitten tää, kun suurimmaksi osaksi istuu kotona ja ulkona on kylmä ja pimeä, ja tulevaisuus ja suunnan puuttuminen elämältä ahdistaa. Kertookohan tää syömishäiriö siitä, ettei osaa käsitellä tunteitaan?
Ahmimiskohtauksen jälkeen tulee sellainen "takaisin tähän maailmaan"-olo, palaa ns järkiinsä ja omaksi itsekseen. Tajuaa oman käytöksensä ja kummastelee sitä, päättää että nyt ryhdistäydytään. Kunnes tulee seuraava kerta...

Tajusin myös yks päivä, että mulla on jonkinlainen tunneside itse ruokaan. En _ikinä_ haaskaa ruokaa, syön aina lautasen tyhjäksi vaikka olisin täynnäkin aiemmin. Mun on vaan mahdoton jättää sitä. Tunnen jotenkin huonoa omatuntoa sen ruuan puolesta? Ihan niinku oikeasti tunnen sellasen tietyn kauhun tunteen sisälläni. Syön myös välillä hyvien kavereiden jämiä, jos heiltä jää jotain vaikka ravintola-annoksesta. Tätä pitäis analysoida lisää vielä joskus. Ei me suomalaiset nyt nälkään heti olla kuolemassa, jos sitä pelkään.


Noh, torstai mulla meni huonosti, kun heti aamusta pyörryin ja löin pääni ja jouduin sairaalaan tikattavaksi.
Tästä kokemuksesta selvittyäni, en yksinkertasesti "voinu muuta" ku ahmia mielettömät määrät turkkilaista jogurttia hillolla ja varmaan tuhat leipää... Illalla poikaystävä toi vielä pizzan. Joskus tuntuu, että olis helpompaa jos se tietäis mun jatkuvasta syömiskamppailusta. Välillä syön ku hevonen, ja kaikki sen tarjoamat jutut maistuu, ja välillä en suostu maistamaan edes tilkkaa mehusta.

Koitin tässä aamulla muistella, että miten ihmeessä mä silloin joskus onnistuin laihduttamaan niin huimasti! Tietysti tilanne nyt oli helpompi silloin, mulla oli päivärytmi joka sisälsi älyttömän fyysistä työtä 8h päivässä ja oli kevät.
Mut en mä tässä mitään kevättä aio odotella saatana. Kun nyt oikeinoikein muistelen, niin musta tuntuu, että kaikki sai alkunsa jostain hulluista 3 päivää kestäneistä reiveistä ja niiden jatkoista. Piripäissä kun ei tuu kauheesti syötyä. Sen jälkeen mulla oli niin hoikka olo, että se kai vain jäi jotenkin päälle?
En nyt ajatellu tässä mitään pirikuuria nyt, hahah. Mutta ajattelin pyrkiä tohon hoikkaan oloon, eli ottaa kovat otteet hetkeksi käyttöön. Sortumisvaara pienenee jatkossa, kun ensin tekee oikein kunnolla töitä ja laittaa ittensä vähän äärimmilleen. Kun on niin paljon taistellut, ei halua ihan pienestä luovuttaa.
(Mikä on nyt ollut helppoa, kun oon ollut niin armollinen itelleni, etten ole edes tuntenut juurikaan laihduttavani.)

Harmittaa, kun se maanantainen ratsastustunti peruuntui mun osaltani. En saa näiden tikkien kanssa tehdä oikein mitään villiä tai fyysistä ainakaan viikkoon. Lähden nyt porukoille viikonlopuksi lepäilemään ja ottamaan rennosti. Pelottaa vaan hitosti, täysi jääkaappi meinaan... Ja ihan takuulla äiti yrittää syöttää mulle ties mitä herkkujakin, kun hänen mielestä toi pyörtyminen johtui siitä, että en syö kunnolla. Hahah, tietäispä vain että tyttärensä syö kuin hevonen sille päälle sattuessaan...

Tänään aamulla join kupin kahvia, söin miniporkkanoita ja kurkunviipaleita ja tein turkkilaisen jogurtin jämistä dipin. Toivotaan nyt parasta, jos tästä viikonlopusta selviän vähän samoilla linjoilla ja sortumatta porukoiden jääkaapin houkutuksiin, niin ehkä ensi viikko menee jo paremmin.