keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Surrrrprise..

Maanantai ja tiistai meni tosi hyvin. Tänäänkin meni ihan hyvin, kunnes pikkusisko halus mennä Cafe Braheen. Hän oli täällä mun luona kylässä siis. Noh, kai se sopii, ajattelin. Ajattelin juoda vain kahvia, ja ihailla kevät päivää kahvilan ikkunasta. Ei mulla ollut nälkä, eikä mielitekoja, kun oltiin juuri syöty aamupala. Ja eilen oltu spinningissäkin, olo oli hyvä ja kevyt, en halunnut pilata sitä.

Paikan päällä kuitenkin ihana leivosten tuoksu täytti mut. Ja se kuinka hyviltä ne kaikki näyttivät! Päädyin lopulta ottamaan juustokakun palan ja frappe-kahvijuoman. Mun teki niin kovin mieli.
Pikkusiskoni ei jaksanut syödä muffinsiaan loppuun, joten söin senkin mitä häneltä jäi. Kun lähdimme kahvilasta, tunsin sen heti - inhottavan läskiolon. Reidet ja maha tuntuivat paisuvan. Mua alko oksettaa oma itteni, kuvottava läskeyteni ja se miten olin taas sortunut. Enkö mä ikinä opi, et mulle ei tuu hyvä olo mistään herkuttelusta?

Mua alko hermostuttaa. Suoraan sanottuna menin ihan sekasin henkisesti. Halusin äkkiä kotiin, ja toivoin kokoajan pikkusiskonikin pian häipyvän. En nyt kestä kenenkään seuraa, ajattelin. Kun pikkusiskoni lähti, alkoi hullu ahmimiskohtaus. Söin nuudelia, suklaata, karkkia, valmishampurilaista, jäätelöä, sämpylää...
En kuitenkaan oksentanut, vaikka maha huusi hoosiannaa. En vaan pystynyt oksentamaankaan, pelkään, että multa tippuu oikeesti hampaat. Uhkailin itteäni ties millä viikon paastoamisilla sun muilla, ja menin sänkyyn itkemään.
Mua turhauttaa niin paljon. Oma itteni ja tää pahentunu tilanne bulimian kanssa. Saattaa olla päiviä, kun menee ihan hyvin. Itteni ja syömisen kanssa, vaikka herkuttelisinkin vähän. Sitten saattaa olla päiviä, kun menee niinku ihan todella todella överiksi. Koita tässä löytää joku tasapaino.

Välillä menee niinkin hyvin, että ostan herkkuja kaappeihinkin. Ajattelen, että luotan itseeni. Ja hetken oikeesti syönkin kun normaali-ihminen. Kunnes tulee joku takapakki tai muu vastaava, mikä järkyttää mun mielenrauhaa. Ennen pitkää olen aina ahminut kaikki herkut mitä olen ostanut. Aina. Mulla ei oo koskaan kulunut mikään herkku "silleen normaalisti" loppuun.

Mä taistelen ruuan kanssa joka ikinen päivä. Oon niin väsynyt tähän. Ahmin sillon ku en kiellä iteltäni mitään, ja ahmin kaks kertaa enemmän jos kiellän itseäni syömästä. Ahmin jos mulla on paha mieli, ahmin jos mua hermostuttaa ja jännittää, ahmin jopa jos tunnen oikein voimakasta jännitys iloa! Puran niinkun ihan kaiken ruokaan. En osaa käsitellä näköjään tunteita muutoin.

Ja muulloinkin ruoka oikeesti salakavalasti himottaa mua. Kyl mulla on hyvä ruokahalu muutenkin ollut aina lapsesta asti.

Viime aikoina mulle on tullut sellainen, (varmaan johtuen useista peräkkäisistä viimeaikaisista ruokamyrkytyksistä?) että mua kuvottaa ruoka usein. Ei tee mieli _mitään_. Outoa. En oo koskaan kokenut tällasia. Mutta voi olla kauhee nälkä silti. Sit närpin jotain pientä, ja oon tyytyväinen itteeni. Mut auta armias sitkun tulee niitä päiviä, et ruoka alkaakin maistua.. sit se himottaa helvetisti ja sorrun väkisinkin ahmimaan, kun oon pitänyt itteäni niin nälkiintyneenä sitä ennen.

Huomaan, että mun mahalaukkukin on pienentynyt. En pysty syömään enään niin paljoa, ja maha menee sekasin aina kun ahmin. Mut mikään näistäkää ei silti estä näit kohtauksia. Huoh.

Kumpa voisin lopettaa syömisen kokonaan. Voi jumalauta et menee hermot. Mä en jaksa tätä pelleilyy tän kanssa. Mua pelottaa ostaa mitään ruokaa kotiin enää, ku ahmin ihan oikeesti _kaiken_. Salaattikin varmaa menis, jos muuta ei olis !