Jääkaappi vs. Minä

Armoton taistelu käynnissä.. Mä en sorru ahmimaan! En vitussa, nyt kun 2 päivää on menny jo suht hyvin!
Alku on aina kaikkein hankalinta,mutta kun ei vaan sorru ja siitä pääsee eteenpäin, niin kaikki alkaa sujua.
Mun on ihan oikeesti pakko onnistua nyt.

Mulla on nuha, nukuin viime yön huonosti, ulkoilma on AIVAN KAMALA, ja mulla on yllätysyllätys - TYLSÄÄÄ. Heilun veitsenterällä ahmimisen suhteen siis. Sen muuten huomaa, että väsyneenä tai varsinkin krapulassa, ruokaa tekee kokoajan mieli ja sitä on hankala vastustaa. Mulla menee ainakin niin, että yksi lipsahdus, niin se on menoa sitten...

Ja on inhottavaa, kun ruoka pyörii mielessä kokoajan. Oikein himottaa. Suurimmaks osaksi, koska ei oo mitään muutakaan tekemistä. Täs työttömyydessä, etenkin tälleen talvella, sekoo pää. Suunniteltiin kaverin kanssa, että otettais jumppakortit. Se olis siistii, olis edes _joskus_ jotain ohjelmaa tiedossa arkena, ja vielä liikunnallista ! En sorru repsahtelemaan niin helposti, kun teen oikeesti paljon työtä kropan eteen ja vielä maksan siitä!

Tein varmaan sen virheen kaupassa, et ostin "liian hyvää" ruokaa. Aurajuustoa, loimulohta.. Ja jälkiruuaksi suklaapatukan. Oon päättäny et yritän olla armollinen itelleni, koska mitä tiukemmalle kiristän vyötä, sitä enemmän repsahtelen (lue: ahmin). Mulle tekis ihan hyvää, et annan itelleni luvan syödä joskus jotain mitä mieli tekee. Niin hankalaa kuin se onkin.

Toisaalta sit taas turhaudun, ku ei "tunnu laihdutukselta." Olisin varmaan supertyytyväinen päiviini, jos eläisin jollain yhdellä omenalla. Mut kun ei se homma vaan skulaa niin.

Eilenkin söin omast mielestäni ku pikku-sika; R-kioskin kana-aurajuusto kolmioleipä, kanaa ja riisiä, karjalanpiirakka leikkeleellä, juustolla ja kurkulla, korvapuusti, omena, banaani ja saarioisten marjakerroskiisseliä, 2 isoa kuppia maitokahvia... Vaikka en mä tiedä onko toi niin hirveesti? Kai normaalit ihmiset syö suurinpiirtein noin? Meinasin repsahtaa eilenkin, kun tunsin epäonnistuneeni, mut oon yrittäny lohduttaa itteäni et melkeen ihan sama mitä syön ja kuin paljon epäonnistun, MUT KUNHAN EN AHMI.

Ihanaa, kaveri lähetti viestin, että sai meille varattua ratsastustunnin maanantaiksi! Tekee heti vähemmän mieli ahmia, taas jotain liikunnallista ja hauskaa tiedossa. Harmi kun tääkin lempiharrastus on jäänyt niin vähälle ajanpuutteen ja rahan vuoksi :(

Ääh jotain tekemistä pitäis kyl keksiä päiviksi. Täst ei tuu mitään ku joka päivä vaan kökötän jääkaapin vieressä tylsistyneenä, sortumisriski on moninkertainen. Mun pitäis päästä pois jääkaapin luota ja keksiä jotain tekemistä. Hankalaa vaan, kun kaikki kaverit on töissä, kaupungillakaan ei kauheesti huvita kierrellä joka päivä (ja vielä rahattomana) ja esimerkiksi näin hirveellä ilmalla tuntuu kauheelta ponnistukselta liikkua yhtään mihinkään, lenkkeilystä puhumattakaan.

Eilen kävin kyllä lenkillä, väkisin. Pakotin itteni. Liukastelin vaan ja tulin vittuuntuneeksi. Mä oon tyytyväinen et lenkkeily on mulle aika säännöllinen tapa. Se on terapeuttista juoksennella rennosti ja kuunnella musiikkia. Mut tajusin eilen, että ei siinäkään oo mitään järkeä väkisin laihdutusmielessä pakottaa itteään. Katoaa kaikki ilo, mitä siitä saa.

Tunnen itteni melkeen joksikin jeesukseksi, kun oon yhtäkkiä näin helvetin armollinen itelleni! Toisaalta mä tiedän, että tää on ainut tapa kun voi toimia pidemmän päälle. Parempi et annan itelleni kepin sijasta porkkanaa. Mulla on porkkanana se, et säästän joka kuukausi itelleni shoppailurahaa siihen, kun oon päässy tavotemittoihin :) Ja varaan tatuointi-ajan sitten, ja jatkan tota mun selkätatuointia. (Jota ei nyt oo kauheesti mielenkiintoa esitellä tursuavassa jenkkakahvassa hehe)

Tulipas heti voimakkaampi fiilis ku tulin tänne blogiin kirjottelemaan kaikki mun päässäliikkuvat ajatukset. Tää tais olla ihan hyvä idea alkaa taas kirjoittaa tätä. Voisin reipastua jopa sen verran nyt, että pitää jonkun oman jumpan hulahula-vanteen ja käsipainojen kanssa...

Caribia-Maanantai

Tästä päivästä starttas sitten! Ja oon suhteellisen ylpeä itsestäni. :)

Oltiin neljä tuntia kylpylä Caribiassa parin kaverin kanssa. Kirmattiin ku pikkulapset, ja oltiin kokoajan liikkeessä. Voi sitä kalorikulutuksen määrää kun ravattiin ylös-alas liukumäkeen johtavia rappusia!
Ajattelin ensin kotona, että mä en kyllä mihinkään hesemättöön sorru. Että otan vaan light-limsan korkeintaan. Mutta uidessa tuli kuitenkin niiiiiin kova nälkä, että otin sit minikana-hampurilaisen lisäksi. Oon kerrassaan ylpee itestäni, etten sortunu ostamaan jätskiä, vaikka teki niin törkeesti mieli. Myyjä myös tarjos mulle vaihtoehtoa, et ottaisinko ateriana, kun olis halvempi.. Kuka tahansa olis ottanu ne ranskalaiset, mutta TADAA onnistuin sitten säästämään nekin kalorit sanomalla jyrkän EI!

Kylpylän peileistä oli ällöttävää katsella itteään. Löllöä mahaa, pursuavia jenkkakahvoja ja selluliittipersettä.
Hyi saatana. Kuvotus. Miten oonkin päästäny itteni tähän kuntoon? Oli helpottavaa huomata, että jopa mun superhoikalla kaverilla on vähän selluliittiä. Kaipa sitä kaikille naisille kertyy, ja tupakointi+ ehkäsypillerit vielä vissiin edistää sen tulemista.. Mut oli mun maha kyllä niin järkyttävää kokoluokkaa verrattuna kavereihini, et tuli oikein häpeä. Kesällä en aio olla tässä kunnossa !

Nyt juon tässä kahvia ja ajattelin kävellä kaverille vielä. Otan pikapuuropussin mukaan iltapalaksi itelleni. Enpä aio tänään muuta enää syödä. Matka taitaa jatkua poikaystävälle yöksi, toivon todella ettei sillä oo mitään herkkuja tai ranskalaisia tehtynä siellä. Nyt en kyllä usko, että sortuisin, kun on niin hyvä olo uimisestakin. Miten kaikki mun tuntemat pojat voi olla tikkulaihoja, ja syödä mitä tahansa paskaa huvittaa? Epäreilua! Ite lihoon joka kerta jo pelkästä syömisen ajattelusta....

- ruisleipä juustolla, kurkulla, leikkeleellä + lasillinen turkkilaista jogurttia, lusikallinen mansikkahilloa, mysliä
- minikana-hampurilainen, 0,4 light cokis
- 2 maitokahvia
- rusina-karamelli pikapuuropussi                                       

Pulla-Sunnuntai

Noniin, nyt aiheeseen. Tähän päivään.
Päätin alkaa kirjoittaa blogia taas. Jos saisin tästä edes vähän lohtua. Meinasin ensin tehdä kokonaan uuden blogin, kunnes muistin, että mullahan on tämä. Mitä sitä menneisyyttään pakenemaan. Ei se "puhtaalta pöydältä"-alotus oo ennenkään toiminu.

Mul on mennyt viime aikoina tosi tosi huonosti. Välillä on parin päivän "hyviä" päiviä, mutta sitten taas viikon ahmimisputkia. Asian tekee vielä helpommaksi se, et siwa on kerrostaloa vastapäätä ja ei ole enää kämppistä vahtimassa.

Porukat kävi tänään kahvilla täällä mun uudessa kämpässä. Kuten aina, ne toi hirveän kassillisen ruokaa. (Nimenomaan hirveän, en tiedä mitään pelottavampaa, kuin täpötäysi jääkaappi.) Kun ne laitto oven kiinni perässään, niin mä purskahdin hysteeriseen yksinäiseen itkuun ja ladoin pinollisen kauraleipiä runsaalla voilla ja juustolla. Söin myös kokonaisen pulla pussin.
Tän päivän ahmimiset oli pienemmät, kuin eilisen, jolloin söin koko päivän taukoamatta..

Olo on silti aivan helvetin ällöttävä. Joka paikkaa turvottaa, tunnen kun reisiä "pakottaa" ja ihan ku kaksoisleukaan ois tullu salamana täytettä. Tänään en oksentanut. Eilen kyllä, monta kertaa. Oon ruvennu pelkäämään mun hampaidenki puolesta, siks oon vähä ruvennu pelkäämään oksentamistakin. En välillä osaa päättää kumpaa pelkään enemmän, lihomista vai hampaiden tippumista?

Mua hävettää ku mun kaverit soittelee mulle, ja pyytelee paikkoihin, ja mä en enää nykyään ikinä lähde saatikka et ottaisin itse yhteyttä! Totuus on, et en haluu nähdä ketään ku oon lihonnu näin paljon. Mul on niin huono olo itteni kans. Tuntuu, et mun koko itsetunto on romahtanu. En haluu enää poistuu kotoa tai laittaa edes farkkuja jalkaan. Nyt en oo vastannu poikaystävän puheluunkaan. En haluu nähdä ketään. Haluisin vaan mennä nukkumaan tän paskan läskiolon pois. Miten mun elämästä on tullu taas tällasta?
Syön koska olen läski, ja olen läski, koska syön.

Mun on ihan oikeesti ryhdistäydyttävä ja lopetettava tää parkuminen. Keksittävä täytettä päiviin. Keksittävä jotain.

Paluu menneisyyteen

En oikee tiedä mistä alottaisin. Tuntuu hullulta.
Muistin vast nyt et mullahan on blogi. Hmm.. siit taitaa olla 3 vuotta ku oon tänne viimeks kirjottanu?
Nauroin tätä ulkoasua ja itkin ku lueskelin vanhoja blogitekstejä. Ihan sairasta. Ja ihan sairasta et oon taas samassa pisteessä.

Uskokaa tai älkää, mulla meni hetken aikaa tosi hyvin! Muutin omaan kämppään maaliskuussa 2011 ja asiat alko rullaamaan. Mulla oli päivätyö raksamaalarina, uus harrastus (helsingin reivit) jota kautta uusia kavereita, olin ihastunut uuteen jätkään ja meillä oli juttua, kesä ja aurinko... Elämä vaan hymyili. Mä yksinkertasesti UNOHDIN kaikki mun syömisongelmat tuolloin. En muistanu murehtii omaa lihavuuttani ku kaikki vaan alko sujua niin hyvin. Ja hups, laihduin 20 kiloa !!! Unohdin meinaan kirjaimellisesti myös syödä.
Olin tyytyväinen itteeni, vihdoinkin. Taisin painaa sellaiset 65 kiloa tuolloin, kun taas painavimmillani oon painanut 89 kiloa...

Noh, kesä oli kesä meni. Erottiin ton jätkän kanssa, ja mua alko ahdistaa koko paikkakunta samalla. Työtkin loppu. Marraskuussa sain yhden hyvän kaverini kanssa loistavan idean, ja muutettiin kämppiksiksi viereiselle paikkakunnalle. Tää kaveri tunsi sieltä paljon porukkaa, koska oli ennen opiskellut siellä. Mä en. Ketään.
Talvi meni pelkästään ryypätessä työttömänä. Kämppiseläminen oli mahtavaa, mutta heti alkoi myös mun entiset syömishäiriöt nostaa päätään. Reagoin vahvasti muutokseen, ja tietynlaiseen yksinäisyyteen. Suunnattomuuteen. Päivärytmin puutokseen. Ahdistuin ja aloin ahmia ja oksennella taas. Aloin myös hirveesti pelätä alkoholin lihottavia vaikutuksia, ja muutenkin tarkkailla painoani.
Kadehdin mun kämppistä, joka on hoikka, häkellyttävän kaunis ja itsevarma. Jokasen miehenkin päiväuni. Mä menetin sen rinnalla kaikki vähätkin itsetunnon rippeeni.

Koko vuosihan siinä meni. Ja oon lihonnut 12 kiloa takaisin. Olo on ku ilmapallolla. Muutettiin kämppiksen kanssa erilleen tossa ennen joulua. Nyt mua ahdistaa asua yksin ja olla taas pätkätöiden jälkeen työttömänä.
Ainut piristys on suhde mieheen, jota oikeasti oon tajunnu rakastavani. Mut sekin tavallaan ahdistaa mua, mun huonon itsetunnon vuoksi just.. ja koska tää kyseinen mies on lähdössä tampereelle opiskelemaan. En tiedä mitä hittoa teen syksyllä, lähdenkö mukaan? Taas lisää muutoksia...