Pulla-Sunnuntai

Noniin, nyt aiheeseen. Tähän päivään.
Päätin alkaa kirjoittaa blogia taas. Jos saisin tästä edes vähän lohtua. Meinasin ensin tehdä kokonaan uuden blogin, kunnes muistin, että mullahan on tämä. Mitä sitä menneisyyttään pakenemaan. Ei se "puhtaalta pöydältä"-alotus oo ennenkään toiminu.

Mul on mennyt viime aikoina tosi tosi huonosti. Välillä on parin päivän "hyviä" päiviä, mutta sitten taas viikon ahmimisputkia. Asian tekee vielä helpommaksi se, et siwa on kerrostaloa vastapäätä ja ei ole enää kämppistä vahtimassa.

Porukat kävi tänään kahvilla täällä mun uudessa kämpässä. Kuten aina, ne toi hirveän kassillisen ruokaa. (Nimenomaan hirveän, en tiedä mitään pelottavampaa, kuin täpötäysi jääkaappi.) Kun ne laitto oven kiinni perässään, niin mä purskahdin hysteeriseen yksinäiseen itkuun ja ladoin pinollisen kauraleipiä runsaalla voilla ja juustolla. Söin myös kokonaisen pulla pussin.
Tän päivän ahmimiset oli pienemmät, kuin eilisen, jolloin söin koko päivän taukoamatta..

Olo on silti aivan helvetin ällöttävä. Joka paikkaa turvottaa, tunnen kun reisiä "pakottaa" ja ihan ku kaksoisleukaan ois tullu salamana täytettä. Tänään en oksentanut. Eilen kyllä, monta kertaa. Oon ruvennu pelkäämään mun hampaidenki puolesta, siks oon vähä ruvennu pelkäämään oksentamistakin. En välillä osaa päättää kumpaa pelkään enemmän, lihomista vai hampaiden tippumista?

Mua hävettää ku mun kaverit soittelee mulle, ja pyytelee paikkoihin, ja mä en enää nykyään ikinä lähde saatikka et ottaisin itse yhteyttä! Totuus on, et en haluu nähdä ketään ku oon lihonnu näin paljon. Mul on niin huono olo itteni kans. Tuntuu, et mun koko itsetunto on romahtanu. En haluu enää poistuu kotoa tai laittaa edes farkkuja jalkaan. Nyt en oo vastannu poikaystävän puheluunkaan. En haluu nähdä ketään. Haluisin vaan mennä nukkumaan tän paskan läskiolon pois. Miten mun elämästä on tullu taas tällasta?
Syön koska olen läski, ja olen läski, koska syön.

Mun on ihan oikeesti ryhdistäydyttävä ja lopetettava tää parkuminen. Keksittävä täytettä päiviin. Keksittävä jotain.

Paluu menneisyyteen

En oikee tiedä mistä alottaisin. Tuntuu hullulta.
Muistin vast nyt et mullahan on blogi. Hmm.. siit taitaa olla 3 vuotta ku oon tänne viimeks kirjottanu?
Nauroin tätä ulkoasua ja itkin ku lueskelin vanhoja blogitekstejä. Ihan sairasta. Ja ihan sairasta et oon taas samassa pisteessä.

Uskokaa tai älkää, mulla meni hetken aikaa tosi hyvin! Muutin omaan kämppään maaliskuussa 2011 ja asiat alko rullaamaan. Mulla oli päivätyö raksamaalarina, uus harrastus (helsingin reivit) jota kautta uusia kavereita, olin ihastunut uuteen jätkään ja meillä oli juttua, kesä ja aurinko... Elämä vaan hymyili. Mä yksinkertasesti UNOHDIN kaikki mun syömisongelmat tuolloin. En muistanu murehtii omaa lihavuuttani ku kaikki vaan alko sujua niin hyvin. Ja hups, laihduin 20 kiloa !!! Unohdin meinaan kirjaimellisesti myös syödä.
Olin tyytyväinen itteeni, vihdoinkin. Taisin painaa sellaiset 65 kiloa tuolloin, kun taas painavimmillani oon painanut 89 kiloa...

Noh, kesä oli kesä meni. Erottiin ton jätkän kanssa, ja mua alko ahdistaa koko paikkakunta samalla. Työtkin loppu. Marraskuussa sain yhden hyvän kaverini kanssa loistavan idean, ja muutettiin kämppiksiksi viereiselle paikkakunnalle. Tää kaveri tunsi sieltä paljon porukkaa, koska oli ennen opiskellut siellä. Mä en. Ketään.
Talvi meni pelkästään ryypätessä työttömänä. Kämppiseläminen oli mahtavaa, mutta heti alkoi myös mun entiset syömishäiriöt nostaa päätään. Reagoin vahvasti muutokseen, ja tietynlaiseen yksinäisyyteen. Suunnattomuuteen. Päivärytmin puutokseen. Ahdistuin ja aloin ahmia ja oksennella taas. Aloin myös hirveesti pelätä alkoholin lihottavia vaikutuksia, ja muutenkin tarkkailla painoani.
Kadehdin mun kämppistä, joka on hoikka, häkellyttävän kaunis ja itsevarma. Jokasen miehenkin päiväuni. Mä menetin sen rinnalla kaikki vähätkin itsetunnon rippeeni.

Koko vuosihan siinä meni. Ja oon lihonnut 12 kiloa takaisin. Olo on ku ilmapallolla. Muutettiin kämppiksen kanssa erilleen tossa ennen joulua. Nyt mua ahdistaa asua yksin ja olla taas pätkätöiden jälkeen työttömänä.
Ainut piristys on suhde mieheen, jota oikeasti oon tajunnu rakastavani. Mut sekin tavallaan ahdistaa mua, mun huonon itsetunnon vuoksi just.. ja koska tää kyseinen mies on lähdössä tampereelle opiskelemaan. En tiedä mitä hittoa teen syksyllä, lähdenkö mukaan? Taas lisää muutoksia...