lauantai 29. elokuuta 2009

Lauantai


Terveisiä vessanpöntöltä. Taas.


Eilen oltiin yhdellä kaverilla pienimuotoisissa bileissä. Juttelin yhden läheisen kaverini kanssa tästä hänen laihduttamisestaan ja kerroin että siihen ei oo mitään tarvetta ja en haluu et hänest tulee joku anorektikko. Sanoin, et tekisin mitä tahansa et mulla ois sellanen kroppa kun hänellä. Yhtäkkiä vaan tunteet nousi niin pintaan humalan ansiosta, et yllätin itteni itkemästä kahden kaverini kanssa yhdestä huoneesta. Paljastin heille et mulla on bulimia, joka alko siitä et halusin laihduttaa vaikka olin normaalipainoinen. Onneks kyseessä oli kaks mun parhainta kaveria, jotka ymmärs ja tuki mua. Tuntu ihan hyvältä sanoo se vihdoinki ääneen jollekin.

Tänään aamulla mua kyllä nolotti. En muista ihan tarkkaan mitä kaikkee oon mahtanu selittää ja kuinka säälittävältä oon mahtanu vaikuttaa. Voi vittu mua. Tosi noloo parkuu ku joku pikkuteini.
Oon luonteeltani vähän niinkuin miehet; oon aika haavoittuvainen, mut en tykkää näyttää et mua sattuu.
Aamulla oli vähän krapula, sellanen perus jumputus otsassa. Syötiin aamupalaa paikan päällä kaikki yöksi jääneet ja naureskeltiin vanhoja juttuja. Söin 2 kaurapuikulan puolikasta kinkulla ja juustolla ja join lasin kaakaota.
Ei mulla kotiin päästyänikään ollu nälkä. Mut heti ku astuin ovesta sisään, ni iskä oli tehny ruokaa. Ihanaa kirjolohta. Sen tuoksu oikeen huumas mut. Sinnittelin, ja juoksin suihkuun. "Syön vasta ennen ku lähden turkuun", ajattelin. Mut kuinkas kävikään. Kun tulin suihkusta ja istuskelin tylsistyneenä telkkarin edessä; -itsekuri petti. Ja söin sitten aivan vitusti. Ahmin, ahmin ja ahmin.

iso peruna
2 x iso kasa kirjolohta
vähän salaattia
4 leipää runsaalla voilla, kinkulla ja juustolla
7 keksiä
muffinsi
suklaaleivos
viineri
jäätelötuutti

Tossa oli suurinpiirtein lueteltuna tän kohtauksen saldo. Oksensin monta kertaa ja siltikään en varmaan saanut kaikkea ulos. Äh, iha sama, lihoo sit saatana. En oikeesti taida pystyy tähän. Oon niin heikko. Lihoon satakiloseks, itsetunto huononee entisestään ja bulimia senkun pahenee.
En oo uskaltanu mennä vaa'al, enkä varmaan viel edes uskalla ennen ku tuntuu silt et oon saanu jotain aikaan.
Mua ärsyttää. Oon ällöttävä itsekuriton löysä paska. Miks kaikki muut pystyy vastustamaan ruokaa, mut mä en? Tää on oikeesti ihan hullua et joku ravinnonsaaminen voi olla näin vitun hankalaa. Mieluiten olisin syömättä kokonaan. Tekis mieli räjäyttää koko meijän jääkaappi maantasalle.
Nyt mul on vihanen, LÄSKI, turhautunut ja epävarma olo. Tuuks mä ikinä pystymään tähän? Pystynkö mä ikinä elämään normaalia elämää?
Täl hetkel tekis mieli vaan eristäytyy ja jäädä kotiin eikä lähtee kavereitten kans turkuun. Haluisin vaan vetää peiton korviin, itkeä ja nukkua. Herätä vasta sitten ku olisin muuttunu 58-kiloseks, nätiks ja hoikaks.

keskiviikko 26. elokuuta 2009

Keskiviikko




Maanantai ja tiistai meni tosi hyvin. Oli autokouluakin, niin pysyin pois jääkaapilta.
Noo, tänään päivä meni sellai aika perus. Söin aika paljon. Tai no, oikeestaa söin niinkun normaali-ihmiset. En lihonnu enkä laihduttanu. Se on aika huono. Koska tällaset päivät yleensä tietää sitä, et ollaan suistumas pois ruodusta ja suuntana alamäki.

Illal oltiin kavereiden kans vähä ajelemas, ja käytiin mäkkärissä. Mä otin kanawrapin, ja niin otti yks mun kaverikin. Yhtäkkiä tää pieni ja todella hoikka tyttö alkaa ääneen pohtia et "kuinkakohan monta kaloria tässä on" ja kertoilemaan, että on laihiksella ja on laihtunut jo 2 kiloa. Me oltiin tietenkin kaikki silleen että "sä oot tosi laiha, ei sun tarvii laihduttaa", mutta kaveri vaan väitti itsepäisesti haluavansa pudottaa kesäkilot. Niin, mitkä kesäkilot? Rupesin miettimään, että kuinkakohan monen vuoden kesäkilot on mun kroppaan kertyneet...

No, sitten tää kaveri lähti kotiin ja menin kahden muun kaverin kanssa yhteen baariin pirtelölle.
Siellä toinen todella hyväkroppainen kaverini alkaa selittää miten antoi itselleen juuri ja juuri luvan pirtelöön ja kuinka ei syö enää melkein mitään edes koulussa. Haluaa kuulemma pömppiksestään eroon.

Mua alkoi jotenkin ärsyttää ! Tiedän, että toi on vaan huomionkerjäystä heiltä. Mut kolahti jotenkin tosi kovin omalle kohdalle, koska mä ite tiedän et mä olen ainut kenellä olis tarvetta laihduttaa siitä porukasta. Mua alko oikeesti melkeen itkettää. Jos kaverit pitää jo itseään läskinä, niin mitäköhän ne mahtaa ajatella musta.



Inhottaa, kun koulussakin kaikki juoruilee tähän tyyliin:
"Kattokaa, vähä toi on lihonnu paljon!"
"Näin sen viime viikonloppuna, siit on tullu iha kauhee läski!"
"Vähäks tol on iso perse!"

Mä en tykkää tollasest arvostelusta. Mun mielest kaikki on kauniita, jos on vaan sujut itsensä kanssa. Nää arvostelunkohteeks joutuvat henkilöt ei oo mun mielest edes läskejä, vaan ihan normaalipainosia ihmisiä! Oon ruvennu miettimään viimeaikoina, et kuinkakohan läskinä mua sit pidetään ja mitäköhän munkin perseenleventymisestä kaupungilla puhutaan. Asun kuitenkin aika pienellä paikkakunnalla, ja täällä kaikki tuntee tai vähintäänkin tietää toisensa, joten juoruja liikkuu niin paljon ettei edes perässä tahdo pysyä.

Tää oli viimeinen niitti. Mä en enää vittu jaksa olla 85-kilonen. Mä hankkiudun näistä makkaroista eroon vaikka leikkaamalla ne veitsellä. Jos mua huomattavasti hoikemmatkin ihmiset tuntee tarvetta laihtua ja vieläpä pystyy siihen, niin munkin on tehtävä jotain. Ihmettelen aina, miten syömisestä kieltäytyminen ja ruuan vastustaminen on normaaleille ihmisille niin helppoa. Koska mulle se on aina helvetin hankalaa. Esimerkiksi syön aina lautasen tyhjäksi, vaikka olisin täynnä jo aikaisemmin. Se johtuu osittain kotikasvatuksesta, mutta osittain myös siitä, että mulla ruokaan kohdistuu niin vahvoja tunteita. Mulla on tunneside ruuan kanssa. Se on mulle kuin jonkinlainen huume. En pysty haaskaamaan sitä. Kai mä jotenkin pelkään ruuan loppuvan maailmasta minä hetkenä hyvänsä, ja siks syön sitä aina kuin viimeistä päivää.
Huoh. Mä ajattelin nyt kiristää tahtia entisestään. Tällä hetkellä must tuntuu et anoreksiakin olis parempi vaihtoehto, kun tää ahmimiskohtausten varjossa eläminen. Kävin äskettäin vaa'allakin, enkä ollu laihtunu ku parisataa grammaa! No, ei mikään ihmekään kun enhän mä oo ees tehny mitään. Nyt mä kaadan litratolkulla vettä myllyyn ja näytän kaikille mihin mä pystyn. Näytän kaikille mun kavereille etten mäkään oo mikään toivoton tapaus. Kohta koko kaupunki saa huokailla; "Kattokaa, herrajumala ku Jenna on laihtunu!"

sunnuntai 23. elokuuta 2009

Sunnuntai


Miks on niin vaikee sanoo ei? "Ei, en mä halua nyt syödä." Ja viel vaikeempaa on pysyä siinä päätöksessä.

Lauantai meni muuten hyvin, mut illalla kaveri halus mennä kebabille. No, ei siinä mitään, lupauduin tulemaan seuraksi. Olin just syöny jogurtin ja leivän, ja ajattelin että kyllä mä kestän, ei ollu nälkä eikä mikään kummempi kebabmieliteko.
Mut jumalauta ku päästiin paikanpäälle; lämpimän kebabin ja paprikamajoneesin tuoksu huumas mut aivan täydellisesti. En kyenny ajattelemaan selkeesti. Olin valmis heittämää ihan kaiken laihtumist varten tekemäni työn hukkaan. Mitä tahansa, mä halusin kebabbia, NYT.
Tuli vähän samanlainen olo ku humalassa. "Iha sama, en jaksa välittää, huomenna on uus päivä." En ajatellu mitään.
No, syötyäni kebabin, tarkemmin ottaen ahmaistuani sen, mulle tuli taas se tuttu tunne. Sama huono, säälittävä, saamaton, inhottava läskiolo. Mä olin taas tehny syntiä. Mä olin taas pettäny itseni. Mä olin taas sortunu.
En päässy oksentamaan kebabin jälkeen. Kärvistelin sit omatunnontuskissani ja keksin taas saman vanhan kipulääkkeen: "Alotan huomenna alusta. Kokonaan puhtaalta pöydältä. Tää oli viiminen kebab. Okei, tänään saa viel syödä. Huomenna sit. Joo, sit mä näytän kaikille ja rupeen laihtumaan. Huomenna."
Söin samana iltana sit viel suklaata ja join cokista ja frezzamoccaa.

Tää on niin mua. Niin helvetin perus mua. Kusetan itteänikin ihan 6-0.

Suoraan sanottuna rakastan lykätä asioita. Teen aina kaikki asiat vasta sitten kun on ihan pakko. Luen kokeisiin edellisenä iltana kello 1 yöllä, samoihin aikoihin väännän myös kaikki vaativimmatkin esseet, työharjottelupaikan hommaan paria päivää ennen jakson vaihtumista, siivoan huoneen vasta kun siellä ei mahdu enää kävelemään ja laihdutan vasta kun siihen tulee jokin "tarpeeksi painava syy."

Mun lempisanonta on et "ehtii sitä myöhemminki, kyl täs on viel aikaa." Odotan aina viimeiseen asti et kaikki asiat järjestyis ilman et mun täytyis panna tikkua ristiin. Ja jos ei järjesty, teen kaiken hutiloiden ja puol läpällä, mitä tahansa, kunhan vaan pääsen pian taas jatkamaan kattoon syljeskelemistä. En mene sieltä mistä aita on matalin, vaan odotan et aitaan ilmestyy portti tai se räjähtää maantasalle. Oon vetelä, mukavuudenhaluinen ja patalaiska. Multa ei löydy ollenkaan sisua ja kunnianhimoa. Ei mikään ihmekään et mikään ei koskaan onnistu, kun en ikinä edes yritä täysillä ! En usko itseeni. En usko että musta on mihinkään.

Elän helppoa elämää. Kaikki on kivaa, kunhan ei tarvii tehdä uhrauksia, kunhan ei tarvii ottaa vastuuta ja kunhan ei tarvii ajatella.

Mun on pakko ryhdistäytyä, reipastua ja ottaa itteäni niskasta kiinni. Mulle on tulossa ylioppilaskirjotukset vuoden päästä (lukiopaketti) ja täytän kuukauden päästä 18. Mun on pakko alkaa kantaa vastuuta itestäni ja valinnoistani. Kukaan ei tee ylioppilaskirjotuksia mun puolesta. Kukaan ei laihduta mun puolesta.

Mä voisin olla pitkä nätti blondi, mut sen sijaan oon läski bulimikko. Ja mä oon tätä tasan niin kauan kunnes ite päätän tehdä jotain asian eteen.

Mulla ei toimi mitkään hitaasti&varmasti-taktiikat, koska oon kärsimätön ja turhaudun helposti.
Laihduttaminen ei oo helppoa. Kauneuden eteen on kärsittävä. Mun on heittäydyttävä vähän hulluks. Pistettävä itteni täysillä likoon ja kunnolla töihin. Mun on kerrankin tehtävä urhauksia ja koettava hiukan kipua mulle tärkeen asian eteen.

perjantai 21. elokuuta 2009

Perjantai

- pågen oivallus leipä
- jauhelihapunajuurikeittoa, saaristoilaisleipäneppari
- pågen oivallus leipä
- banaani

-koulumatkat
- 30 min lenkki koiran kanssa
- pyöräilin kaupungil ja takas

Oho, kylläpäs mä elän pelkäl leivällä. :D Pitäis alkaa syödä enemmän kasviksia ja hedelmiä, mut jotenki ei vaa inspaa. Niihi ei tuu sellast mielitekoo ikinä. Noh, pitäis vaa opetella syömään niitäki.
Tänää meni oikein hyvin päivä =) Paitsi koulun jälkee meinasin taas saada ahmimiskohtauksen, mut sit vaa kaappasin koiran kainaloo ja juoksin ulos. Lenkkeily auttaa tosi hyvin ruuanhimoon!
Pitää vaan pysyy tiukkana eikä antaa itelleen milliäkää periks ruuan suhteen. Mulla ei olis varaa yhteenkää lipsahduksee, koska siit seuraa lähes aina totaalinen suistuminen.

torstai 20. elokuuta 2009

Torstai




Eilen en ees vaivautunu kirjottamaan, kun meni päivä niin huonosti. Olin koulun jälkeen rättiväsyny kun oltiin maalattu laakaovia, mua vitutti ja mulla oli ihan älytön nälkä. Söin sitten omasta mielestäni vähän tarpeettoman paljon, ja tuli hirveen läskiolo. Alko vaan ahdistaa ja jotenki kadotin kontrollin iha täysin -ja löysin itseni tyhjentämästä jääkaappia. Söin niin paljon, et ihmettelen iteki etten poksahtanu. Alas upposi maksalaatikkoa, karjalanpiirakoita, leipää, jäätelöä, keksejä ja jopa jauhelihakastiketta kylmiltään. Määrä oli niin valtava, et kuka tahansa pyörtyis sen nähdessään. Mun mahalaukku on ihan muodottomaks venyny paska, siks sinne mahtuu nykyään niin paljon tavaraa.
Lopputuloksen arvaattekin; oksensin,oksensin ja oksensin ja oksensin vähän lisää. Eikä siinä vielä kaikki. Ahmin lisää heti hetken päästä. Jos totta puhutaan, niin söin koko päivän! Illalla en enää ees jaksanu oksentaa, menin vaan nukkumaa ja velloin itsesäälissä.


Eli kunnon sortuminen heti näin alkuunsa :( Mä tiedän et sortumiset kuuluu asiaan, ja mun pitää vaan jatkaa sinnikkäästi. En missään nimessä saa alkaa alottamaan uudelleen alusta ja ns. puhtaalta pöydältä, koska sit syntyy vaan "no okei, huomenna"-kierre. Ja se jos joku on tuttua mulle, sitä mä oon harrastanu täs viimiset 3 vuotta.

Mun on kyl pakko koittaa lopettaa oksentamine . Huomasin tänää peilaillessani, et etuhampaitten kiille on jo kokenu aika pahoi vaurioita. Hampaist näkyy oikeesti melkeen läpi koht :/ Mielummi sit sillee et pelkästää saisin BED-kohtauksii. Joutuisin ainaki kokemaa pitkää syyllisyyttä ja miettimää tekosiani ahmitut ruuat mahassa. Mut se on vaa niin hankalaa olla oksentamat... Kun on ensi syöny kokonaisen perheen koko viikon ruokien edestä, ei ajattele kauheen järkevästi. Ei sillon itseasias ajattele mitään. Haluu vaan mahan tyhjäks ja neutralisoida tilanteen.

No, tänään mulla sit taas puolestaan meni ihan hyvin. Kävin äske iltalenkilläki :) Ah ihana syysilta. Aamul oli kyl aika turvonnu olo kaikkialt, naama mukaan lukien ja kurkku kipee eilisest. Jos muuten ihmettelette miksen laske kaloreit, niin se johtuu yksinkertasest siit etten osaa/jaksa :D koska niit on jotenkin niin vaikee arvioida kauheen tarkkaan, ja sit heitän aina yläkanttiin ja sit tulee vaan surkee olo. Pyrin vaan syömään mahdollisimman vähän, monipuolisest ja terveellisest.

- lasi maito+kevyt mehukeitto sekoitusta
- kanaleipä, lasi cokista
- saaristoilaisleipäneppari
- jogurtti

- 1h reipas lenkki
- koulumatkat pyörällä

tiistai 18. elokuuta 2009

Tiistai

- kaurapuuroa, kevyt mehukeittoa
- curry-broilerkiusausta, kirjolohta
- pannukakun palanen

Tänään olin aika ylpeä itestäni. Paristakin jutusta.

Koulussa oli kaalilaatikkoa, joten kaverit sit nirsoili ja halus mennä mäkkiin syömään, kun se on ihan meijän koulun vieressä. Mua oikeesti pelotti mennä mukaan, olin niiiiin varma et sorrun ostamaa jonkun aterian. Mä näin jo mielessäni miten oksennan mäkin vessassa ja kuinka illalla sit ahmin ja oksennan lisää turhautuneena sortumisestani.
Mut ei, mä kävelin suoraan varaamaan paikan ja teeskentelin sujuvasti itelleni ettei mulla oo nälkä. Siinä sit kärsin ja katoin vierestä kavereiden syömistä ja teki mieli teipata itteni siihen tuoliin etten olis sännänny kassal tilaamaan omaa annosta.
Mut mä tein sen ! En maistanu edes yhtä ranskalaist keneltäkään. Kun astuttiin mäkin ovest ulos, olo oli niin hyvä etten katunu yhtää et en syöny. Oli iha semmone voittajafiilis. whuhu : )

Illalla oli toinen tilanne mist luulin etten tuu ikinä selviämään. Äiti teki pannukakkua! Ja sitä oli sit tarjol jäätelön ja mustikoiden kera. Kirosin mielessäni ja ajattelin et EIEIEIEIEIEEIEI. Aluks meinasin etten ota sitä ollenkaan, vaan syön ruisleipää. Mut sit päätin kuitenki ottaa palasen iltapalaks, ilma et syön sit mitää muuta. Enkä laittanu sen pääl edes jäätelöö. Eli olin iha tyytyväinen itsekuriini. Ehkä tää täst vihdoin lähtee rullaamaan kun muistan vaa olla päättäväinen.

Tänään en harrastanu mitää sen kummempaa liikuntaa, kun ilma oli niin huono ja sato kokoajan.
Menin sen takii autol kouluun, vaik yleensä pyöräilen. Ajattelin että olis hyvä kun ottais tavaks harrastaa päivittäin jotain pientä urheiluu, puolen tunnin lenkki vaikka koiran kans ei oo paljon vaadittu. Onneks koulus saan jonkinverran hyötyliikuntaa (opiskelen maalariksi), mut sitä nyt en sinänsä laske.

lauantai 15. elokuuta 2009

Minä laihdutan.






"Sanotaan että syöminen on maailman helpoin juttu. Kun on nälkä, ei kun lusikalla soppaa suuhun. Tarpeeksi on syöty silloin, kun olo on kylläinen. Helppoa? -Ei todellakaan."






En edes muista koska viimeks mulla olis ollu normaali suhde ruokaan. En muista koska viimeks olisin syöny just sillon kun on nälkä, just sitä mitä sillä hetkellä huvittaa ja just niin paljon et olo tulee kylläiseks. Enkä todellakaan muista koska viimeks olisin nauttinu ruuasta. Niist ajoista on ikuisuus.
Jos mä saisin päättää, en söis ollenkaan. Yksinkertasesti siks et se on niin vaikeaa. Mulle kun syöminen ei todellakaan oo pelkkää ravinnonsaantia. Se on jokapäiväinen taistelu, johon liittyy paljon mietittävää, tunteita, kellonaikoja ja ahdistusta. Ruoka on mulle samaan aikaan paras ystävä, pahin vihollinen ja kipulääke.
Mulla on aina ollu hyvä ruokahalu. Isossa perheessä myös ruokaa on aina ollu paljon saatavilla. Eikä meijän perheessä vallitse mikään suoranainen hoikkuusgeeni. Heti ylä-asteelle siirryttyäni aloin tuntea itseni läskiksi tikkulaihan kaverini rinnalla. Kaikki taisi itseasiassa lähteä siitä, kun lainasin kaverini farkkuja ja yksi kavereistani töksäytti: "Onko noi sit Ninalle aika löysät, kun ne mahtuu sullekkin?" Silloin aloin tarkastella kroppaani ja vertailla itseäni muihin.
Tilanne paheni, kun aloin murrosiässä kehittyä. Kasvoin pituutta ja sain muotoja. Muotoja, jotka silloin tarkoittivat mielestäni yhtäkuin läskiä. Melkein kaikki kaverini käyttivät vielä vaatekokoa XS, kun oma kokoni oli M. Häpesin sitä aivan suunnattomasti, ja tunsin itseni valtavaksi muiden rinnalla. Asiaa ei ollenkaan helpottanut se, että ostettuani M-kokoisen takin eräs linnunluisista kavereistani halusi sovittaa sitä. En antanut. "No en mä oikeesti haluiskaa, toi on tollane läskitakki!", kaverini kivahti vastaukseksi.
Siitä päivästä lähtien yritin laihduttaa,vaikka olin normaalipainoinen. Se oli vaikeaa. Itsekurini ei ole koskaan ollut mitään vahvimpia. Kun siirryin 9.luokalle tapahtui kaikenlaisia muutoksia kaveripiirissä, ja kuvioihin astui myös masennus. Söin suruuni, lihoin, ahdistuin entisestään, yritin laihduttaa, repsahtelin. Joissain asioissa olen auttamaton perfektionisti ja asetin itselleni kovia tavoitteita. Luulin, että kaikki ongelmani johtuvat painostani.
Mitä kovemmin yritin laihduttaa, sitä enemmän sorruin. Kielsin itseäni syömästä, jonka seurauksena sain vain hulluja ahmimiskohtauksia. Sairastuin ahmimishäiriöön eli BED:iin. En kuitenkaan tajunnut sitä silloin. Ei tullut mieleenkään ettei ole ihan normaalia syödä kebabbia, sipsejä, leipää, leivoksia, suklaata ja heseruokaa samana päivänä. Eikä ainakaan saman tunnin aikana...
Pari vuotta sitten jouluna huomasin jälleen lihonneeni. Erään ahmimiskohtauksen jälkeen oli niin järkyttävä morkkis että olin valmis vaikka tunkemaan keittiöveitsen mahani läpi. Silloin menin vessaan, istuin pytyn eteen ja vannoin kyykkiväni siinä vaikka ensi jouluun asti mutta minähän oksennan. En ollut ennen saanut sitä tulemaan, vaikka olin kyllä yrittänyt. Lopulta onnistuin.
Ja siitä se lähti. BED:istä kehittyi bulimia. Käytin oksentamista ensin "rangaistuksena" hillitäkseni ahmimistani. Se toimi jonkin aikaa, kunnes lakkasin pelkäämästä sitä. Se alkoi käydä helposti. Oksentelin säännöllisen epäsäännöllisesti. Valehtelin itsellenikin päin naamaa. "Äh, ei tämä ole vaarallista. Leikitään että mulla on oksennustauti."
Joo, vähän pitkä "oksennustauti" tulikin. Tätä jääkaapilta-vessanpöntölle pyöritystä on kestänyt tähän päivään asti. Olen nykyään hieman ylipainoinen (174/85) ja vihaan painoani. En pysty syömään edes yhtä keksiä ilman huonoa omatuntoa ja sitä, että tekee mieli oksentaa. Yksikin virhe, niin tiedossa on aina vessanpöntönhalailua. Jos sinne päin ollaan kerta jo menossa, niin voin samantien syödä lisääkin. Syntyy ahmimiskohtaus. Lääkitsen laihdutuksesta syntyviä paineitakin ruualla. Turrutan henkistä kipua ruualla. Käsittelen tunteita ruuan avulla. Mä en hallitse syömistä, vaan syöminen hallitsee mua. Rakastan ruokaa -ja vihaan sitä.
Aina kun vallitsee jokin voimakas tunne, syön. Ahmin. Vain silloin ei tarvitse ajatella mitään.
Sitten juon päälle litran vettä ja tungen sormet kurkkuun. Katson itseäni peilistä punaisine silmineni. Sainkohan kaiken ulos? Kurkku tuntuu karhealta mutta olo on kaikesta huolimatta ihan ok. Vähän ylpeäkin olo. Mä tein sen taas. Tässä maailmassa on ainakin yksi asia mitä pystyn kontrolloimaan edes puolittain. Oksentamisen jälkeen on aina neutraaliolo. Ihan kuin ne murheet olis valunu sinne pyttyyn syötyjen ruokien kanssa. Hah, lillukaa siellä.

Mä en vaan enää jaksa tätä. Etuhampaista näkyy kohta läpi ja sormessa on syvä arpi siinä kohdassa johon kulmahammas aina osuu. Mä haluan lopettaa. Mä haluan olla normaali, onnellinen ihminen joka voi joskus mennä ulos syömään kavereiden kanssa, ilman että täytyy ensimmäiseksi tarkistaa missä on lähin vessa. Mä haluaisin mennä sukulaisille kylään pelkäämättä syömistä, valehtelematta huonoa oloa ja nauttia mustikkapiirakasta ilman että näkee sen sielunsa silmin valmiiksi pureskeltuna pöntössä jo ennen maistamista.

Oon tajunnut, että ainut ulospääsy tästä oravanpyörästä on se, että mä laihdutan ja laihdun. Kun olen hoikka ja tyytyväinen itseeni, en pode samanlaista "läskioloa" aina syömisen jälkeen ja voin antaa itselleni jopa luvan ruuasta nauttimiseen.
Joten, mä teen vihdoin jotain mitä mun olis pitäny tehdä jo kauan sitten ja pistän pisteen tälle tilanteelle.