Maanantai ja tiistai meni tosi hyvin. Oli autokouluakin, niin pysyin pois jääkaapilta.
Noo, tänään päivä meni sellai aika perus. Söin aika paljon. Tai no, oikeestaa söin niinkun normaali-ihmiset. En lihonnu enkä laihduttanu. Se on aika huono. Koska tällaset päivät yleensä tietää sitä, et ollaan suistumas pois ruodusta ja suuntana alamäki.
Illal oltiin kavereiden kans vähä ajelemas, ja käytiin mäkkärissä. Mä otin kanawrapin, ja niin otti yks mun kaverikin. Yhtäkkiä tää pieni ja todella hoikka tyttö alkaa ääneen pohtia et "kuinkakohan monta kaloria tässä on" ja kertoilemaan, että on laihiksella ja on laihtunut jo 2 kiloa. Me oltiin tietenkin kaikki silleen että "sä oot tosi laiha, ei sun tarvii laihduttaa", mutta kaveri vaan väitti itsepäisesti haluavansa pudottaa kesäkilot. Niin, mitkä kesäkilot? Rupesin miettimään, että kuinkakohan monen vuoden kesäkilot on mun kroppaan kertyneet...
No, sitten tää kaveri lähti kotiin ja menin kahden muun kaverin kanssa yhteen baariin pirtelölle.
Siellä toinen todella hyväkroppainen kaverini alkaa selittää miten antoi itselleen juuri ja juuri luvan pirtelöön ja kuinka ei syö enää melkein mitään edes koulussa. Haluaa kuulemma pömppiksestään eroon.
Mua alkoi jotenkin ärsyttää ! Tiedän, että toi on vaan huomionkerjäystä heiltä. Mut kolahti jotenkin tosi kovin omalle kohdalle, koska mä ite tiedän et mä olen ainut kenellä olis tarvetta laihduttaa siitä porukasta. Mua alko oikeesti melkeen itkettää. Jos kaverit pitää jo itseään läskinä, niin mitäköhän ne mahtaa ajatella musta.
No, sitten tää kaveri lähti kotiin ja menin kahden muun kaverin kanssa yhteen baariin pirtelölle.
Siellä toinen todella hyväkroppainen kaverini alkaa selittää miten antoi itselleen juuri ja juuri luvan pirtelöön ja kuinka ei syö enää melkein mitään edes koulussa. Haluaa kuulemma pömppiksestään eroon.
Mua alkoi jotenkin ärsyttää ! Tiedän, että toi on vaan huomionkerjäystä heiltä. Mut kolahti jotenkin tosi kovin omalle kohdalle, koska mä ite tiedän et mä olen ainut kenellä olis tarvetta laihduttaa siitä porukasta. Mua alko oikeesti melkeen itkettää. Jos kaverit pitää jo itseään läskinä, niin mitäköhän ne mahtaa ajatella musta.
Inhottaa, kun koulussakin kaikki juoruilee tähän tyyliin:
"Kattokaa, vähä toi on lihonnu paljon!"
"Näin sen viime viikonloppuna, siit on tullu iha kauhee läski!"
"Vähäks tol on iso perse!"
Mä en tykkää tollasest arvostelusta. Mun mielest kaikki on kauniita, jos on vaan sujut itsensä kanssa. Nää arvostelunkohteeks joutuvat henkilöt ei oo mun mielest edes läskejä, vaan ihan normaalipainosia ihmisiä! Oon ruvennu miettimään viimeaikoina, et kuinkakohan läskinä mua sit pidetään ja mitäköhän munkin perseenleventymisestä kaupungilla puhutaan. Asun kuitenkin aika pienellä paikkakunnalla, ja täällä kaikki tuntee tai vähintäänkin tietää toisensa, joten juoruja liikkuu niin paljon ettei edes perässä tahdo pysyä.
Tää oli viimeinen niitti. Mä en enää vittu jaksa olla 85-kilonen. Mä hankkiudun näistä makkaroista eroon vaikka leikkaamalla ne veitsellä. Jos mua huomattavasti hoikemmatkin ihmiset tuntee tarvetta laihtua ja vieläpä pystyy siihen, niin munkin on tehtävä jotain. Ihmettelen aina, miten syömisestä kieltäytyminen ja ruuan vastustaminen on normaaleille ihmisille niin helppoa. Koska mulle se on aina helvetin hankalaa. Esimerkiksi syön aina lautasen tyhjäksi, vaikka olisin täynnä jo aikaisemmin. Se johtuu osittain kotikasvatuksesta, mutta osittain myös siitä, että mulla ruokaan kohdistuu niin vahvoja tunteita. Mulla on tunneside ruuan kanssa. Se on mulle kuin jonkinlainen huume. En pysty haaskaamaan sitä. Kai mä jotenkin pelkään ruuan loppuvan maailmasta minä hetkenä hyvänsä, ja siks syön sitä aina kuin viimeistä päivää.
Huoh. Mä ajattelin nyt kiristää tahtia entisestään. Tällä hetkellä must tuntuu et anoreksiakin olis parempi vaihtoehto, kun tää ahmimiskohtausten varjossa eläminen. Kävin äskettäin vaa'allakin, enkä ollu laihtunu ku parisataa grammaa! No, ei mikään ihmekään kun enhän mä oo ees tehny mitään. Nyt mä kaadan litratolkulla vettä myllyyn ja näytän kaikille mihin mä pystyn. Näytän kaikille mun kavereille etten mäkään oo mikään toivoton tapaus. Kohta koko kaupunki saa huokailla; "Kattokaa, herrajumala ku Jenna on laihtunu!"
Tää oli viimeinen niitti. Mä en enää vittu jaksa olla 85-kilonen. Mä hankkiudun näistä makkaroista eroon vaikka leikkaamalla ne veitsellä. Jos mua huomattavasti hoikemmatkin ihmiset tuntee tarvetta laihtua ja vieläpä pystyy siihen, niin munkin on tehtävä jotain. Ihmettelen aina, miten syömisestä kieltäytyminen ja ruuan vastustaminen on normaaleille ihmisille niin helppoa. Koska mulle se on aina helvetin hankalaa. Esimerkiksi syön aina lautasen tyhjäksi, vaikka olisin täynnä jo aikaisemmin. Se johtuu osittain kotikasvatuksesta, mutta osittain myös siitä, että mulla ruokaan kohdistuu niin vahvoja tunteita. Mulla on tunneside ruuan kanssa. Se on mulle kuin jonkinlainen huume. En pysty haaskaamaan sitä. Kai mä jotenkin pelkään ruuan loppuvan maailmasta minä hetkenä hyvänsä, ja siks syön sitä aina kuin viimeistä päivää.
Huoh. Mä ajattelin nyt kiristää tahtia entisestään. Tällä hetkellä must tuntuu et anoreksiakin olis parempi vaihtoehto, kun tää ahmimiskohtausten varjossa eläminen. Kävin äskettäin vaa'allakin, enkä ollu laihtunu ku parisataa grammaa! No, ei mikään ihmekään kun enhän mä oo ees tehny mitään. Nyt mä kaadan litratolkulla vettä myllyyn ja näytän kaikille mihin mä pystyn. Näytän kaikille mun kavereille etten mäkään oo mikään toivoton tapaus. Kohta koko kaupunki saa huokailla; "Kattokaa, herrajumala ku Jenna on laihtunu!"
