Maanantai

-ruisleipä
-makaronia, varrasleivän palanen
- jogurtti

-koulumatkat pyörällä

Päivä meni aika hyvin tänään. Olin semmoses pienes näläs kokoajan, mut olo oli pirtee ja kevyt! =) Mul on aina tosi hyvä ja ihana olo kun en oo mässänny, mikä ihme mut on aina pakottanu sortumaan? Tänään en olis voinu kuvitellakaan syöväni mitään herkkuja tms. Mä jäin jopa kotiin, kun kaikki muut lähti mummolle kahville. Tiesin, et se olis kuitenkin tunkenu mut ihan täyteen pullaa (tai no, todennäköisesti olisin tehnyt sen ihan itse) joten päätin olla kokonaan menemättä. En uskaltanu testata itsekuriani näin alkuunsa. Tavallaan se olis ollu ihan hyvä, koska mun pitäis oppia luottamaan itseeni. Mut mitä jos olisinki taas vaan antanu periks kiusaukselle? Mul ei olis varaa yhteenkään virheeseen täs vaihees. Tä on ku nuoralla kävelyä. Näin alkuun mun on oltava itelleni tosi armoton, koska muuten lähtee lapasesta.
Ajattelin että syön nyt alussa, vaikka ensimmäisen kuukauden, ihan niin vähän kuin mahdollista. Silleen että pysyn just ja just hengissä ja ruumiinvoimissani. Mun on ihan hyvä heittäytyä vähän hulluks ja pistää itteni kitumaan, koska sitku oon tosissani tehny töitä ni sortumisen riski pienenee huomattavasti. Oon muutenkin niin kärsimätön, et olis ihanaa saada jotain pieniä tuloksia jo pian niin saisin semmosen alkustartin tähän :) Joo, ja mahalaukkukin sais vähän kutistua.

Liikuntaa en tänään ehtiny oikeestaan muuta, ku noi koulumatkat tosiaan. Huomenna meen kyllä lenkille, voisin alkaa käydä vaikka säännöllisesti joka toinen päivä.

Ääh syksy on tullu niin äkkii etten oo ehtiny edes tajuta. Ihmettelen välil vieläki et mihin mun kesä katos. Mun oli tarkotus laihduttaa kesällä, mut en yllätysyllätys onnistunu ku lihomaan. Mun oli tarkotus laihduttaa myös ennen kesää, ennen uuttavuotta ja jo viime kesänä :D niin ne vuodet on vieriny täs ahmimiskiertees. Olis ihanaa saada tälle kaikelle viimein piste. En haluis tuhlata enää yhtää enempää aikaa.
Ehkä ensi kesänä oonkin sit jo ensimmäistä kertaa elämässäni kesäkunnossa ;) ! aa haluun ainakin uskoo niin.

Sunnuntai

Tänään mä havahduin ajatukseen et haluanko mä edes parantua bulimiasta. Se iski jotenki ihan yllättäen, ihan ku salama kirkkaalta taivaalta. Oon aina ajatellu et tottakai mä haluun eroon syömishäiriöstä, oon pitäny sitä niinku itsestäänselvyytenä.
Mut tänää rupesin ajattelee et mitä jos se ei ookaan niin. Kai mä olisin päässy täst jo eroon, jos todella olisin halunnu. Koska teoriassahan se on ihan helppoa, mä tiedän mitä mun pitäis tehdä ja mitä ei. Yksinkertasesti mun pitäis vaan laihduttaa. Pitäis vaan laihduttaa niin hoikaks, et olisin tyytyväinen itteeni eikä aina tarttis kammota lihomista ja potea huonoa omatuntoa jokasen pienen suupalan jälkeen.
Mut miks se saatanan laihduttaminen on mulle sit niin vaikeeta? Miks mun itsekuri ei vaan riitä? Myönnän, etten luonnostaankaan oo kovin kunnianhimonen ihminen, mut ei nyt yks laihduttaminen voi näin vaikeeta kenellekkään olla. Syö vaan vähemmän ja kuluttaa enemmän.
Motivaatiotakin pitäis olla, mä tiedän ihan tarkalleen mihin kaikkiin mun elämän osa-alueisiin tää laihtuminen vaikuttais. Asiat vaan paranis. Silti en oo valmis ponnistelee itteni takia. En ilmeisest välitä ittestäni tarpeeks? Se taas johtuu siit et mulla on äärettömän huono itsetunto enkä rakasta itteäni. Enkä mä tuu ikinä rakastamaan itteäni näin läskinä. Oon kivassa oravanpyörässä siis. Se todellakin pitäis katkasta. Laihtumalla.
Oon ruvennu pelkää oksentamista viime aikoina. Ihan näitte hampaitten takia. Mua oikeesti pelottaa et ne syöpyy koht kokonaan irti. Sen takia en oksentanu tänään kertaakaan, vaik ahmin ku pien sika koko päivän. Meinasin pyörtyy suihkuunki äske, ku tuli niin huono olo henkisesti ja fyysisesti. Mua alko huimata. Varmaan kaikki veri mahassa tai jotain. Jonkinnäkönen ruokahumala.

Tää päivä oli muutenki ihan kamala. Hädin tuskin pystyin edes kävelee kun sekin tuntu niin lyllertämiseltä. Mä vaan pääsääntösesti itkin ja nukuin ja söin lisää ahdistukseeni. Turrutin taas sitä läskioloa syömällä lisää, mikäköhän logiikka siinäkin on?
Painan oikeesti varmaan joku 100 kiloa ennen ku huomaankaan, jos päästän tän vielä pidemmälle. Mä oon siis sairastanu BED:iä ennen bulimiaa. Bulimiaks se muuttui siinä vaiheessa kun opin oksentamaan. Saan kuitenkin välillä vieläkin ahmimiskohtauksia, joiden jälkeen en oksenna.

Olo on nykyään kaikinpuolin inhottava muutenkin. Vaatteet ei mahdu kunnolla päälle, jenkkakahvoihin on tullut raskausarpia ja vaaka näyttää 10 kiloa enemmän. Tajusin tänään ihan konkreettisesti, et kukaan muukaan ei voi olla huomaamatta mun lihomistani. Aloin itkeä ihan hysteerisenä, kun ymmärsin et kaikki mun kaveritkin ja jopa ohikulkijat kadulla näkee sen. Mä oon ainut ketä joutuu kantamaan tätä, mut kaikki muutkin näkee sen.

Mua hävettää. Miks teen tätä itelleni. Pilaan omaa elämääni. Kaveri oli just iskeny jonkun jätkän baarista, ja lähetti viestiä aamulla kuinka ihana ja komee se oli ja mitä he oli nyt päivällä tekstaillu. Mun toisen kaverinkin perässä juoksee jätkiä ihan kokoajan, ja hän vaihtelee niitä mielensä mukaan. Kaikilla muillakin tuntuu olevan tunkua ja seurustelukumppaneita. Ollaan muhunkin oltu ihastuneita, ja ihan hyvännäköisiäkin tullut vastaan, mut mä en pysty nauttimaan niistä koska omalla epävarmuudellani vaan ahdistun heti kaikesta vaik tavallaan kaipaisin just läheisyyttä. En vaan nyt pysty seurusteluun tai oikeestaan mihinkään muuhun kuin kännisäätöihin miesten kanssa, ihan vaan sen takia et en oo sujut itseni kanssa. Pitää aina rakastaa itseään ennen kun voi rakastaa muita. Ei se toimi niin et "rakasta mut terveeksi."

Tää epävarmuus rajottaa mun elämää niin paljon, et ihmettelen miksen tee asialle jotain. En pysty nauttimaan mistään täysillä, kun mun oma epävarmuus itestäni varjostaa kaikkea mitä teen. Haluisin eroon tästä. Haluisin tuntee itteni hyväks, yhtä hyväks kun muutkin. Mut tavallaa mua kyl pelottaa tämmönen "normaalielämä." Bulimia on kuitenki ollu osa mun elämää niin kauan. Niin hallitsevakin osa. Mul on tavallaan jonkinnäkönen viha-rakkaussuhde siihen. On vaan hankala päästää irti siitä.
Mä oon niin tällanen ihminen et kiinnyn nopeesti kaikkiin asioihin ja ihmisiin. Mul tuli jopa vähän haikee olo pari viikkoo sitten, kun yks kaveri eros poikaystävästään. Se jätkä oli täys kusipää, enkä mä siitä muutenkaan erityisemmin pitänyt. Mut tuli vaan niin outo olo, et ihminen jonka kans on istunu samas autos joskus, ja jonka kodissa on ollu, jatkaakin omaa elämäänsä etkä sä tuu ehkä koskaan enää näkemään sitä. Se vaan on niin.. hassua. Enkä mä edes oikeestaan tuntenu villeä, pari kertaa kännis juteltu!

Ehkä mul on vähän samanlainen tän syömishäiriön kans. Luopumisen tuska. Tää on ollu mun oma pikkusalaisuus niin kauan, en osaa kuvitella elämää ilman tätä. En oikeesti edes muista aikoja ennen bediä ja bulimiaa ja ikuista laihdutusta. En osaa enää elää muulla tavalla ku näin.
Vaikka haluisinki. Siks tä tuntuu niin sukeltamiselta tuntemattomaan koko homma. Ehkä siks en oo koskaa päässy täst irti, en oo alitajuntaisesti halunnu luopua. En oo uskaltanu.

Mut nyt asiat on suistunu jo niin radaltaan, et tää ei voi jatkuu näin. Pelkään oikeesti oksentaa jo nykyään, ja ahmiminen ilma oksentamist johtaa sit tosiaan siihen sumopainijatasoon. Haluanko mä sitä? -En. Haluanko mä elää loppuelämäni 85-kilosena? -En. Haluanko mä oksentaa ja ahmia niin että hampaisiin joudutaan laittamaan posliinikuoret? -En.

Ajattelin nyt et lopetan vihdoin tän paskanjauhamisen ja paikallaan pyörimisen, ja laitan asiat alkuun. Mä lopetan oksentamisen ja mä lopetan ahmimisen. Alan pitää täällä varmaan jonkinnäköistä ruokapäiväkirjaa jne et kirjoitan jokaisesta päivästä jotain :) niit on sit kiva lukee kun joskus pääsee tavoitteeseensa, et millasten kivikkojen kautta on kulkenut. Ja tosiaan, täältä kun voi jotain tukeakin saada.

Keksin itselleni jopa aika hyvän kiristyskeinon. Annan itselleni nyt viimeisen mahdollisuuden, tämän. Jos nyt pilaan sen, ja en saa tätä hommaa alkuun, niin mä haen apua. Mä hankkiudun sit hoitoon iha suosiolla. Sit on ainakin kaikki keinot käytetty. Se on hyvä, koska johonki terapiaan meneminen ällöttää ja pelottaa mua ihan tarpeeksi. Mut se on kuitenkin sellanen, minkä pystyn tarvittaessa toteuttamaan.Yksikin oksennus tai ahmimiskohtaus niin minä pyöräilen terkkarille. Oon nyt vähän niinkuin puun ja kuoren välissä. Viimeinen mahdollisuus pyörähtää käyntiin NYT.

Hyvästi bulimia<3

Lauantai

Oho, viime postauksesta onkin jo viikko. Mihin tää aika on taas mennyt? Apua. Päivät ja viikot ja kuukaudet menee ihan pelottavan nopeesti. Koht oon jo vanha ja ryppynen ja istun keinutuolissa kutomassa villasukkia.. Toivottavast oon edes laihtunu enne sitä enkä kärsi enää bulimiasta.

No, tää viikko meni vähän vaihtelevalla menestyksellä. Maanantai, tiistai ja keskiviikko meni oikein hyvin. Söin tosi vähän ja olin kokoajan pienessä nälässä. Mut olo oli ihan mahtava ja pirtee ja kevyt! Torstai sit tais kaatua siihen kun mentiin kavereitten kanssa kouluruokailun sijaan kebabille. En edes yrittäny vastustaa. Siitä seuras sit järkyttävää mässäämistä illalla. Olin taas iha järkyttävän masennuskohtauksen kourissa enkä edes jaksanu oksentaa. Ajattelin vaan et iha vitu sama, eristäydyn koko muust maailmast läskeineni ja jään loppuiäks makaamaa sänkyy peiton alle pimeään. Kun sit vihdoin sain itteni vähän koottua, niin ajattelin taas et huome alkaa uus elämä ja plaaplaa. "Nälkäpäivä hei, just hyvä päivä alottaa!"
Perjantai meni sit alkuun ihan hyvin. Klo 16 mennessä en ollu syöny muuta ku yhden näkkileivän. Olin aika ylpee itestäni ku en oo ennen pystyny niin vähään syömiseen. (Voi kyl johtuu siitäki et edelliset mässäilyt paino mahassa ni siks ei ollu niin kova nälkäkää..)
Mut voi jumalauta ku äiti tuli kotiin ni se toi jumalattoman kasan sipsiä, karkkeja, keksejä ja suklaakakun! Olin iha sillee et mitäs helvettiä. "Joo ku Sanni täyttää 15-sunnuntaina niin hän kutsuu tänään kavereita tänne ni toin vähän herkkuja heille." Mä olin luonnollisesti et voi paska. Tiesin etten tuu ikinä pystymää vastustamaa lempisipsejäni suklaakakust puhumattakaan.

Enkä pystynykää. Mul oli kaks vaihtoehtoa: syödä tai juosta ulos talosta. Mun olis ihan oikeesti pitäny toteuttaa toi jälkimmäinen, koska ahmimisekshan se taas meni. Mun pitäis oikeesti paeta ruokaa ihan niinku fyysiselläki tasolla, kun itsekuri on vielä niin heikkoa. Näin alkuun kun en oo vastustanut vielä mitään, oon aina sortunu, ni en oo myöskään karaistunu ruuan suhteen. Mä vaan aina ajattelen et "Ei yks päivä mitään haittaa tai missään näy kun tätä laihdutettavaa on niin paljon." Joo, eipä. Näistä "yksistä päivistä" on kertynyt jo kohta 3 vuotta. Jos pystyisin muutamia kertoja vastustamaan ahmimiskohtauksia, niin se kävis jatkossa aina vaan helpommin ja helpommin. Itsevarmuus sen suhteen kasvais aina onnistumisten myötä. Näitä "okei-tänään-viimeisen-kerran"-juttuja ei sais enää tulla! Koska se tekee turhaksi myös kaiken sitä ennen tehdyn ponnistelun ja vastustetut ruuat, ja heikentää mun luottamusta itseeni. En pysty vastustamaan koskaan mitään, jos uskon aina et sorrun kuitenkin vielä myöhemmin.

Nojuu, perjantai siis päättyi siihen et söin ihan koko illan hullunkiilto silmissä. Oli niin tylsääkin et meinasin tulla hulluksi. Kaikki kaverit meni baariin tai teki jotain muuta, niin ei me sit yhden kaverin kanssa kahdestaankaan jaksettu mihinkään lähteä. Enkä jaksanu kutsua hänt meillekään, en ollu niin sellasella tuulella. Eikä me edes hänen kanssa oikeestaan olla niin läheisiä enään, et voitais tollee vaa kahdestaan hengailla.
Tää oli ehdottomasti tylsin perjantai pitkään aikaan. Istuin vaan koneella ja katsoin telkkaria ja tosiaan lohdutin itseäni syömällä. Heräsin jossain vaiheessa siitä transsista ja mua alkoi vituttaa oma itseni ja saamattomuuteni. Ajauduin taas vessanpöntölle. Sen jälkeen menin sit nukkumaan. En kuitenkaa saanu unta, vaan pyöriskelin sängyssä ja mietin kaikkea.

Lueskelin tässä just eilen illalla jotain satunnaisia bulimiablogeja. Ne on suurinosa sellaisia kauheen dramaattisia "Säälikää mua!!1"-tyyppisiä. Hah, mä en todellakaan oo sellanen. En todellakaan kaipaa mitään sääliä. Miks kaipaisin? Täähän on mun oma taistelu ja täysin mun oman päänsisänen kamppailu.
Bulimiahan syntyy just helposti siitä, et tuntee itsensä läskiksi. Sit koittaa laihduttaa, kunnianhimo on korkealla ja on vähän turhan perfektionisti. Pistää liian korkeat tavoitteet. Niin korkeat tavoitteet et niihin ei pysty. Mitä kovemmin yrittää, sitä enemmän repsahtelee ja sitä anteeksantamattomammalta jokanen repsahdus tuntuu sulle itelles. Mitä kielletympää syöminen on, sitä enemmän sä haluat sitä. Sit kun oot syöny jotain "kiellettyä", tulee niin huono omatunto et kuvoihin tulee oksennus. Ja lopulta ollaan siinä pisteessä, et yhden sortumisen jälkeen mennään pöntölle. Sit sä voit ahmia mitä vaan ja kuinka paljon tahansa, kunhan sä oksennat. Siit tulee sun ainut keino "tehdä jotain kiellettyä." Bulimiaan liittyy ehkä vähän sama viehätys kun rikoksiin. Siihen jää koukkuun. Syntyy kierre, josta on vaikea päästä eroon.
Mut kuitenkin se johtuu aina vaan sun omasta mielenheikkoudesta et haluatko sä sairastaa bulimiaa. Samalla tavalla kun rikoskierteistä, kyl siitä on mahdollista päästä eroon jos todella haluaa. Loppupeleissä se on kuitenkin aina sun valinta ahmitko sä ja tungetko sä ne sormet kurkkuun. Ei ketään muu voi päättää sitä sun puolesta, eikä ketään muu voi saada sua uskomaan et sä et ole läski, kuin sinä itse.
Sen takia mä en usko mihinkään terapioihin, vaik oon välillä miettiny avun hakemista. Joillekkin se saattaa auttaa, mistä mä sitä tietäisin vaikka toimis mullakin. Mut jotenki vaan vierastan ajatusta, et joku toinen, vieras ihminen, yrittää analysoida miksi mä teen näin, kun mulle se on itelleni ihan selvää. Ja sit siellä annettais vaan vinkkejä terveelliseen ruokavalioon ja normaalisyömiseen. Kyl mä nekin osaan ja tiedän. Mut vaikeus onkin siinä etten kykene noudattamaan niitä. Siinä mua ei sit taas voi kukaan auttaa ellei sulje johonki laitokseen. Oon joskus miettiny et vähäks joku amerikan läskileiri olis kätevä. Joku muu ruokkis mua ja laihduttais mua tavallaan ilman et mun täytyy miettii mitään. Voin sanoo ihan rehellisesti, et mun syömisongelmat loppuis heti kun olisin omast mielestäni tavotepainossani. Tällä hetkellä se on 58-kiloa. Ja sinne on vitun pitkä matka, ja se tietenkin mutkistaa asioita. Oikeestaan en edes tiedä auttaisko se vaikka olisin kevyt kuin höyhen. Voi olla, et mun kehonkuva on niin vinksahtanut, et tuntisin itteni silti läskiksi. Mut se selvii vaan kokeilemalla. Täl hetkel mä olen oikeasti kuvottavan lihava.

Tänään mä joudun taas aloittamaan alusta. Taas kerran. Jälleen kerran oon päättäny ottaa itteäni niskast kiinni. Nyt aion vaan ottaa vielä lisäks uskon. Aion alkaa luottaa itseeni. En luota helposti ihmisiin, mut mitä tää maailma on, jos en voi luottaa edes itseeni?

En haluu enää pyöriä paikallaan tän asian kanssa. Alkuun pääseminen on hankalaa muttei mahdotonta. Mä pystyn tähän jos todella haluan. Ja en haluu mitään muuta enemmän kun vanhan elämäni takaisin. Täytyy vaan nyt keskittää kaikki voimani ja käyttää äärimmäisiä keinoja. Mä en aio luovuttaa.

Sunnuntai

Tulin niin myöhään kotiin eilen illalla et heräsin vast joskus kolmelta päivällä. Fiilis oli aika ällöttävä. Semmonen vellova, turvonnu ja limanen. Kauhee krapula ku join eilen kossu strawberryä ni noist likööreist tulee aika freshi olo aina seuraavana päivänä.. Oli jotenki kauheen ärtynyki olo, ehkä nukuin vähä liia pitkää.
Ensi kaikki tuntu menevän iha hyvin. Poimin pihapuusta 2 omenaa aamupalaks ja menin lakkaamaan pihakalusteita. Ah ku oli ihana ilma, ajattelin mennä myös lenkil sen jälkeen. Mut kuinkas kävikään, jumituin koko päiväks koneelle ja se ei ainakaan piristäny mua. Olin sit aika vittuuntunu ja hetken pääst tuli nälkäki. Jääkaappi tietenki tursus ku äiti oli just käyny kaupassa. Mun teki mieli kaikkea. Otin siis kaikkea.
Noo, närpin sitten vähä kaikkea kaikkialta. Leipää, valmisruokia, vaniljakastiketta, keksejä, jäätelöä, muroja, jogurttia, pizzaa...
Joo, ja eikun vessaan. En vaan pystyny pitää niitä kaikkia mun mahassa, tuli henkisesti taas niin huono olo. Ei mulla olis varaa lihota. Ei mul olis varaa syödä edes yhtä keksiä. Mitä vittua mä taas teen.
Laattasin siellä vessassa sit ihan avoimesti vaik meillä oli kaikki ihmiset kotona. Ei se oo mua ennenkään estäny. Meijän vessasta ei kuulu helposti läpi ja lisäks osaan oksentaa suurinpiirtein äänettömästi kun oon niin harjaantunut jo siinä. Oksentelen välillä julkisissa vessoissakin ja kavereiden luona. En enää oikeen varo sitä että jäänkö kiinni, tuntuu et oikeestaan salaa alitajuntaisesti toivonkin sitä.

Pikkusisko tuli sit hetken päästä mun huoneeseen ja kysy että oksensinko mä vessassa. Haisi kuulemma oksennukselta ja pöntössä oli jotain ihme röhnää. Sanoin vaan et joo, mul on maha vähän sekasin. Heh, perusselitys. Tota mä oon käyttäny lähes aina vaik eipä se kovin uskottavaa ole. Hyvin on silti uponnu kaikkiin.

Tänään siinä vessanpönttöä halaillessani rupesin miettimään et onks täs oikeesti mitään järkee. No, eipä tietenkään ole. Mut rupesin vaan ajattelee et mikä on se perimmäinen syy miks mä aina ajaudun tähän. Miks mä aina ahmin ja miks mä aina oksennan? Miksen vaan herkuttelis kohtuudella? Miks aina pitää syödä koko suklaalevy vaik mieliteon taltuttamisee riittäis pelkkä yks rivi?
Tajusin, et ehkä se johtuu siitä et oon tehny ruuasta niin kielletyn itelleni. Sitähän ihminen aina eniten haluaa mitä ei voi saada. Mulle tulee heti huono omatunto jos syön palasenki suklaata tai koen syöneeni vähänkin liikaa. Sit tulee ahdistus ja lihomisfobia. Yleensä syön aina lisää sen sijaan, et menisin vaikka lenkille jolla kulutan sen suklaanpalasen tai et niukistelisin sit seuraavan päivän kaloreissa sen verran. Jotenkin mä vaan turrutan sitä pahaa oloa ruualla, vaik olohan menee vaan pahemmaks. Mä vaan ajattelen et pilasin jo kaiken, joten voin samantien syödä sitten lisääkin et antaa mennä vaan senkin läskisika. Siitä eteenpäin toimintatapoja on kaksi: Joko päätän oksentaa tai aloittaa huomenna uuden elämän puhtaalta pöydältä. Näillä "huomenna"-kohtauksilla en siis oksenna.
Kummallakin tavalla annan itselleni luvan syödä.

"Jos täs kerta oksentamaan ollaan muutenkin menossa, niin sama se, syödään sit myös kunnolla."
"No syö nyt tän kerran vielä, huomisen jälkeen oon niin kovalla laihiksella et ei se sit haittaa jos nyt vähän lihoisit."

Valehtelen itselleni ihan törkeesti päin naamaa. Sitä huomista ei koskaan tule. Lihoan entisestään, ruoka on entistä kielletympää, kärsin huonosta omatunnosta herkemmin ja bulimia senkuin pahenee.
Miettikää nyt. Jos saisitte lempiruokaanne vain kerran vuodessa, niin tottakai söisitte sitä silloin niin paljon kuin jaksaisitte. Mulla on sama tilanne normaalin ruuan kanssa. Koska se on aina kiellettyä, niin ne kerrat kun "saan siihen itseltäni luvan" syön sitä tietenkin koko vuoden edestä.

Tän oravanpyörän ainut katkaisu keino on laihtuminen. Olen myös koittanut syödä pelkästään normaalisti, lainkaan laihdutusta miettimättä, mutta se jos joku on vaikeaa. En osaa syödä enää normaalisti, kun mulla on niin pitkään ollu vain vaihtoehdot: laihdutus ja ahmiminen. Sitäpaitsi tämmösellä hitaalla tahdilla vaan tuskastun ja turhaudun.
Niimpä nyt sit ajattelin et mitäs jos laittaiskin vaihteeksi oikein extranopean tahdin päälle, ainakin näin alkustartiksi. Jos söisin kokoajan niin vähän, että olisin pienessä nälässä, olis mulla kokoajan hoikka olo ja se vähentäis ahmimiseen ajavaa ahdistusta. Ja jos lisäks vielä lenkkeilisin paljon niin sekin auttais. Jos vaan yksinkertasest yrittäisin olla syömättä mitään mistä mulle on edes mahdollista tulla huono omatunto. Onhan se aika nuoralla kävelyä, mut kyl mä pystyn siihen jos todella tahdon. Sitkun olisin kunnolla saanut tän homman alkuun ja rattaat pyörimään niin en niin helposti masentuisi pienistä sortumisista ja en haluaisi heittää tehtyä työtä hukkaan kun olen vähän kitunutkin sen eteen. Sit vois alkaa syömään normaalilaihdutusruokavaliolla ja nauttimaa ruuasta sekä sallimaan pikkuhiljaa itselleen enemmän ja enemmän kunnes lopulta olisin normaali ja iloinen ihminen :)

Lauantai

Äsken aamu alkoi aika hyvin oksentamalla. Jippii. Söin kauraomenapaistosta ja vaniljakastiketta aamupalaksi. Oishan se pitäny tajuta et siitäkin tulee huono omatunto jälkeenpäin. Mulle tulee huono omatunto ihan pienistäkin virheistä. Oon liian ankara itelleni, se on oikeestaan yks syy mun bulimiaan. En vaan voi itelleni mitään, joissain asioissa oon auttamaton perfektionisti kun taas toisissa melkeen liiankin huoleton. Tällanen "ei ressii"-elämäntapa on oikeestaan loppupeleissä se kaikkein stressaavin. No, nyt en kuitenkaan ahminut sen enempää. Oksensin vaan noi ulos.
Se menee oikeestaan aika useinkin niin, että yhtä ahmimispäivää seuraa toinen ja ehkä jopa kolmas. Kun on kerran sortunut, on vaikeampi vastustaa seuraavia. Pelkästään yksi ahmimis-oksennuskohtaus riittää jo "pilaamaan" kaiken, joten mitä väliä sillä sitten enää, ahmitaan ja oksennetaan lisää vaan. Ja kappas, päivän loputtua ei enää erota kumpi on maha ja kumpi naama, niin turvonnut olo joka paikasta. Turvonnut olo saattaa olla vielä aamullakin, tulee helposti syötyä vaan lisää ahdistukseen ja sitten tulee tää "no-okei-huomenna-aloitan-uuden-elämän"-vaihe. Oho, onkin vierähtänyt jo viikko kun saan itseni vihdoin taas hallintaan.

Tämän takia mun on pakko olla tarkkana kokoajan, yhteenkään virheeseen ei vaan olisi varaa.

Alkuun pääseminen on aina kaikkein hankalinta. Silloin sattuu eniten näitä lipsumisia ja sortumisia. Kyl mä sen ymmärrän. Mut mä oon tällanen "puhtaalta pöydältä"-tyyppi, ja siitä johtuu mun paha tapa alottaa aina alusta. Alusta alottaminen on suurin virhe mitä voin tehdä. Silti oon tehny sen virheen jo varmaan miljoona kertaa peräkkäin. Koska mä en ilmeisesti tajua sitä, että myös lipsun helpommin kun voin milloin tahansa alottaa uudestaan alusta ja päästä pakoon sortumisiani maksamatta niistä. Aloittaminen on aina helppoa. Mut siitä jatkaminen on vaikeaa.

Jos joku tätä mun blogia lukee, niin huomaa varmaan miten paikallaan mä pyörin. Ensin ihan itsevarmuutta uhkuen uhoan laihduttavani tikkulaihaksi ja perustelen kaiken itelleni, kunnes taas tulee uusi postaus "hups, oksensin taas!"
Miettikää, oon pyöriny tässä samassa tilanteessa jo melkein 3 vuotta. Lihoan vaan vuosi vuodelta, koska en mä aina jokaisen ahmimiskohtauksen jälkeen oksenna, ne on näitä "huomenna-aloitan-puhtaalta-pöydältä"-kohtauksia. Mä taidan tosiaan uskoa et kaikki mun ongelmat haihtuis sinä maagisena päivänä kuin "huomenna." :D Harmi vaan, et sitä päivää ei ikinä tule. Saan odottaa hautaan saakka, jos jään venaamaan et joku muu järjestää mun asiat. Sen pitäis olla minä itse. Mun pitäis ite välittää itestäni eniten.

Ja mä vihaan itseäni koska oon niin lihava. Kaiken muun mä hyväksyn itsessäni, mut en voi sietää kroppaani. Hmm.. katsotaas, se on myös ainut asia johon mä pystyn itse vaikuttamaan.
En voi mun pituudelle mitään. En voi mun kasvonpiirteille mitään. En voi mun jalankoolle mitään. Mut kropalle mä voin, ja aika paljonkin. Siks se onki niin tyhmää, et se on ainut asia joka mua todella häiritsee ja kokonaan mun käsissä.
Mun kehonkuva vaikuttaa ihan hirveesti mun elämään. Se on suoraan verrannollinen itsetuntoon ja itsevarmuuteen, ja ilman noita asioita mä en koskaan oo kokonainen oma itseni. Mä en pysty pukeutumaan miten mä tahtoisin, koska vaatteet ei tietenkään istu niin hyvin. Toinen asia mikä häiritsee vielä enemmän, on se että mä en pysty seurustelemaan.

Mä ahdistun helposti ja mulla on ihan hirvee sitoutumiskammo. Noi seikat saattais olla kyllä muutenkin, koska oon vaan sen tyyppinen ihminen. Mut aina kun joku on ihastunut muhun, mä rupeen ensimmäiseks miettimään: "Mitä ihmettä se näkee mussa? Kui se nyt musta tykkää kun se sais paljon paremmankin?" Vaik todellisuudessa mun pitäis ajatella et tottakai se rakastaa mua, niinhän mä itsekin teen.

Mä en pysty olee ihmisten kanssa, joihin mä olen oikeesti ihastunut. Mun itsetunto ei vaan anna periksi yksinkertasest, ja ihan kokonaan tän painon takia. Mulla oli juttua puol vuotta sitten yhden aivan täydellisen pojan kanssa. Ja häneen olin siis ollu jo kauan ihastunut, tai no vois oikeestaan jopa sanoa että rakastunut, kunnes tää yhtäkkiä alko osoittaa kiinnostusta mua kohtaan! Tää poika oli siis aivan kaikkea mitä mä halusin: tajuttoman hyvännäköinen (paremman näköinen kuin monet julkkikset :DD), pitkä, urheilullinen, kiva pukeutumistyyli, rento, hauska, järkevä ja vuoden mua vanhempi. Lisäks meil oli aivan samanlainen huumorintaju. Kaikki oli niiiiiiiiiin täydellistä hetken aikaa. Jopa MÄ, sitoutumiskammostani huolimatta, olisin ollu valmis vaikka naimisiin hänen kanssaan. Ja olisin vieläkin.

Mut se juttu kaatu sitten kokonaan puhtaasti mun omaan epävarmuuteen. En pystyny olee hänen seurassa ikinä kokonaan oma itseni, olin jäykkä ja kankee ja jännitin jotenki iha hirveesti. Olin epävarma. Ei mikään ihmekään, kun jätkä olis voinu saada kenet tahansa niin mun mielessä vaan pyöri et kohta se vaihtaa johonkin kauniimpaan kaveriin tämmösen läskipallon. Ja huom. olin silloin vielä yli 10 kiloa laihempi! Eli nyt jos koskaan olen kirjaimellisesti läskipallo.
Sen jälkeen kun tän pojan kanssa "erottiin", ei me koskaan edes seurusteluun asti edetty, niin mulla meni taas hurjaa alamäkeä syömisen ja päihteiden ja vähän kaiken kanssa. Ihan hassua, että yhtäkkiä menettää jotain vaan sen takia että pelkäsi sitä menettämistä niin paljon.

Tää on tosi kummallista, mut oon ruvennu viimeaikoina uskomaan jumalaan. En todellakaan myönnä sitä kenellekkään, mut kai mä sen tänne voin kirjottaa. Myöntää itelleni. Kaverit varmaan naurais mut pystyyn jos kertoisin. "Mikä ihme hihhuli sustaki on tullu!"
Ei mut ihan totta, kyl se helpottaa kun on joku kenelt pyytää asioita ja et voi uskoa et kaikella on tarkoitus.
Ei meijän perhe oo koskaan mikään uskovainen ollu. Enkä mäkään. En tykkää kirkossa käymisestä tai mistään muistakaan jeesusteluista. Ne on mun mielestä vähän tekopyhiä. Jos jumala on olemassa, niin mä uskon et sille riittää se et siihen uskoo ja turvaa jokainen omal tavallaan. Ja apua ja tukea tulee yleensä pyydettyä silloin kun menee huonosti. En mä ajattele et jumala hävittäis tollee ku naps vaan mun bulimian ja tois mulle Tinon takasi suoraan nenän eteen. Ei jumala tarjoile asioita kultalautaselle, vaan ihminen saa asiat joiden eteen se jaksaa ponnistella. Mä itse oon kuitenkin suurin herrani.
Tein jumalan kans täs yks ilta diilin; saan Tinonkin takasin, sitku oon saanu ensin itteni takasin. Haha, en mä tiedä tuleeko se ikinä toteutumaan, tuskin, mut se on asia minkä vuoks mä oon valmis edes yrittämään :)

Okei, nyt saa riittää näin syvällinen teksti :D Mua melkeen naurattaa. Mä haluisin elää täysipainoista elämää -ja täysillä. Mä haluisin seurustella. Tähän asti oon harrastanu vaan yhdenillanjuttuja, ja kaikkea muutakin merkityksetöntä sähläystä. Tottakai sellasten ihmisten kanssa on helppoa olla kenestä mä en välitä eikä kiinnosta miks ne musta tykkää. Kai sekin on vaan jonkinnäköistä hyväksynnän hakemista multa, kelpaan edes jollekkin tällasena kun en itelleni kelpaa.

Mulle tuli eilen illalla yhtäkkiä kauheen hyvä olo kun oltiin kavereiden kanssa piuhalla ja popitettiin ihan täysiä. Naurettiin ja sekoiltiin ja tehtiin kaikkea tyhmää ja hullua,-ja vieläpä ihan selvinpäin. Mä jotenkin tajusin taas kirkkaammin sen, et me kaikki vanhetaan ja kuollaan joskus. Onks muiden ihmisten mielipiteillä mitään väliä jos sulla on itelläs vitun hauskaa? Kunhan elät niin että sä ite tykkäät, niin se riittää. Mut jos sä ite et oo tyytyväinen elämääs ni sit se on paljon pahempi juttu. Ja mä en todellakaan nauti tästä kiinteästä kontaktista vessanpönttöön, joten mun iha oikeesti pitäis hankkiutua siitä eroon. Mun elämänlaatu paranis niin paljon. Olis ihanaa olla normaali-ihminen.

Näin viime yönä unta, et olin yhden kaverin kanssa shoppailemassa. Uni päätty just siihen et sovitin yhtä söpöä farkkuhametta, joka oli kokoa 36, ja se mahtu mulle! Siellä sit peilailin onneni kukkuloilla sovituskopissa ja ihailin laihoja käsivarsiani ja mahaani.

Ehkä se oli joku enneuni ;)

Perjantai

Viimeiset 3 päivää meni hyvin, ja tänään sit taas meni hyvin huonosti. Ruoka vei voiton. Taas.

Tulin koulust kotiin ahdistuneena ja stressaantuneena. Kävin opolla ja kaikki lukiojutut on ihan perseelleen. Iltalukio pitäis alottaa, autokoulu meneillään, iltatöit pitäis hankkii, kotityöt hoitaa, laihduttaa, kavereille pitäis olla aikaa, koht täytän 18 ja kaikki on viel enemmän mun vastuulla. Mua pelottaa. Ajotuntikin meni tänään aika huonosti, olin vaa iha paniikis yksinkertasest. Tiesin sen jo kotimatkal mitä kotona rupeen ensimmäiseks tekemään; -syömään. Ja söin ja söin ja söin. Ja oksensin. Heh tää on niin tätä.
Sit menin nukkumaan ikään ku pyyhkiäkseni kaiken pois ja alottaakseni päivän alust. No, vitut. Herättyäni menin mammal kahville ja söin ja söin ja söin. Ja oksensin. et jee semmonen päivä tänään.
Nyt on onneks yks kaveri tulos tänne, niin ehkä loppuu hetkeks tää ahdistussyöminen.

Perjantai

No, uskaltauduin käymään aamulla vaa'alla. Se näytti sen samat vanhat 85-kiloa. Olin kuitenki onnellinen etten oo ainakaan lihonu entisestään. Näit ahmimiskohtauksii on meinaa ollu aika kiitettävästi viime aikoina.

Tänään oli vaan 3 h teoriaa. Meil on aina perjantaisin niin vähän koulua. Koko saatanan kolme tuntia mietin öljymaalien sijasta ruokaa ja syömistä. Roskaruokaa. Mun teki ihan armottomasti mieli pizzaa. Mun elimistö suorastaan huusi sitä sumentaen kaikki muut ajatukset tieltään. Voi olla et kiusauksen voimakkuus johtu ihan siitäkin et mulla oli oikeesti nälkä. En ollu syöny aamulla aamupalaa, koska ahmisin eilen illalla ja olo oli viel aamullaki iha turvonnu ja ällöttävä.

No, jokatapaukses, ennen ku ehdin edes tajuta olin jo pyytäny yhtä luokkakaveriani seurakseni pizzalle koulun jälkeen. Ei vittu. Tiesin heti, et se on menoa nyt. Tiedän mä aina seuraukset ennen ku ahmin. Ja tiedän mä aina mihin yks sortuminen suurinpiirtein johtaa. Mut mun on kauheen vaikee saada itteni sillä hetkel välittämään. Sitä vaan ajattelee et aina voi oksentaa ja aina voi alottaa alusta. Ruuanhimo on verrattavis huumeriippuvuuteen;
se työntää kaiken muun tieltään. Millään muulla ei oo enää väliä kunhan vaan saa sitä mitä haluaa. Mulla on riippuvuus. Ruokariippuvuus. Mä olen ruoka-addikti. Se on mun huumausaineeni.

Ja mä haluan siitä eroon. Tää ei ihan oikeesti voi jatkua näin loputtomiin. Ylensyönnin, ahmimisen ja oksentamisen lopettaminen on mulle yhtä vaikeaa kun huumekierteestä eroon pääseminen joillekkin. En mä tietenkään fyysisesti ole koukussa. Vaikka eihän syömistä voi ikinä lopettaa ihan kokonaan, niinkuin tupakoinnin. Ilman ruokaa ei voi elää, vaan sen kans olisi opittava tulemaan toimeen. Henkisesti olen sitäkin enemmän sidottuna tähän helvettiin.

Ei syömishäiriötä voi tajuta, jollei sitä ole kokenut itse. Ei sitä voi käsittää miten joku syöminen, minkä pitäis olla maailman helpoin ja luonnollisin juttu, voi saada toiset niin raiteiltaan. En mäkään ennen sitä tajunnut. Joskus nuorempana ajattelin anorektikoista vaan et eiks ne nyt nää peilist et ne on laihoja ja et vittu syökää. Bulimikoist ajattelin et miksei ne vaan yksinkertasest lopeta ahmimist. Helppoa.

Hah, voi kumpa oliskin. Tänäänkin pizzan jälkeen tulin kotiin syömään keksejä, jäätelöä ja suklaata. Hyvä etten syönyt kaapeista oviakin. Joo, ja sit taas lennätin kaiken kauniissa kaaressa pyttyyn :))))))) Oikeestaan aika huvittavaa. Täähän on ihan ruuan tuhlausta. Joku muu mun perheenjäsenistä olis voinu syödä ne (oikeastaan siitä kasasta minkä mä söin, olis riittäny varmasti kaikille) ja oikeasti nauttia niistä. Siellä ne nyt lilluu viemäriputkistoissa kaikki kaupasta ostetut herkut ja pizza josta maksoin 5e. Mä hädin tuskin edes muistan miltä ne maistu, sama vaikka olisin syöny multaa. Olenpas itsekäs.

Näit kiusauksia ja himoja pitäis vaan oppia vastustamaan. Mun pitäis taistella itteni kans eikä antaa aina periksi. Jos alkaa tehdä mieli jotakin, siitä pitäis vaan juosta kovaa vauhtia ohi niinkuin kaupan karkkihyllystäkin. Pitäis pysyy vahvana.
Laihduttaminen on kuin vesiliukumäki, kun kerralla vaan sukeltaa koko putken läpi niin se on sitten siinä. Sit se on tehty eikä tarvii heti uudestaan. Kerran se vain kirpaisee.