Oho, viime postauksesta onkin jo viikko. Mihin tää aika on taas mennyt? Apua. Päivät ja viikot ja kuukaudet menee ihan pelottavan nopeesti. Koht oon jo vanha ja ryppynen ja istun keinutuolissa kutomassa villasukkia.. Toivottavast oon edes laihtunu enne sitä enkä kärsi enää bulimiasta.
No, tää viikko meni vähän vaihtelevalla menestyksellä. Maanantai, tiistai ja keskiviikko meni oikein hyvin. Söin tosi vähän ja olin kokoajan pienessä nälässä. Mut olo oli ihan mahtava ja pirtee ja kevyt! Torstai sit tais kaatua siihen kun mentiin kavereitten kanssa kouluruokailun sijaan kebabille. En edes yrittäny vastustaa. Siitä seuras sit järkyttävää mässäämistä illalla. Olin taas iha järkyttävän masennuskohtauksen kourissa enkä edes jaksanu oksentaa. Ajattelin vaan et iha vitu sama, eristäydyn koko muust maailmast läskeineni ja jään loppuiäks makaamaa sänkyy peiton alle pimeään. Kun sit vihdoin sain itteni vähän koottua, niin ajattelin taas et huome alkaa uus elämä ja plaaplaa. "Nälkäpäivä hei, just hyvä päivä alottaa!"
Perjantai meni sit alkuun ihan hyvin. Klo 16 mennessä en ollu syöny muuta ku yhden näkkileivän. Olin aika ylpee itestäni ku en oo ennen pystyny niin vähään syömiseen. (Voi kyl johtuu siitäki et edelliset mässäilyt paino mahassa ni siks ei ollu niin kova nälkäkää..)
Mut voi jumalauta ku äiti tuli kotiin ni se toi jumalattoman kasan sipsiä, karkkeja, keksejä ja suklaakakun! Olin iha sillee et mitäs helvettiä. "Joo ku Sanni täyttää 15-sunnuntaina niin hän kutsuu tänään kavereita tänne ni toin vähän herkkuja heille." Mä olin luonnollisesti et voi paska. Tiesin etten tuu ikinä pystymää vastustamaa lempisipsejäni suklaakakust puhumattakaan.
Enkä pystynykää. Mul oli kaks vaihtoehtoa: syödä tai juosta ulos talosta. Mun olis ihan oikeesti pitäny toteuttaa toi jälkimmäinen, koska ahmimisekshan se taas meni. Mun pitäis oikeesti paeta ruokaa ihan niinku fyysiselläki tasolla, kun itsekuri on vielä niin heikkoa. Näin alkuun kun en oo vastustanut vielä mitään, oon aina sortunu, ni en oo myöskään karaistunu ruuan suhteen. Mä vaan aina ajattelen et "Ei yks päivä mitään haittaa tai missään näy kun tätä laihdutettavaa on niin paljon." Joo, eipä. Näistä "yksistä päivistä" on kertynyt jo kohta 3 vuotta. Jos pystyisin muutamia kertoja vastustamaan ahmimiskohtauksia, niin se kävis jatkossa aina vaan helpommin ja helpommin. Itsevarmuus sen suhteen kasvais aina onnistumisten myötä. Näitä "okei-tänään-viimeisen-kerran"-juttuja ei sais enää tulla! Koska se tekee turhaksi myös kaiken sitä ennen tehdyn ponnistelun ja vastustetut ruuat, ja heikentää mun luottamusta itseeni. En pysty vastustamaan koskaan mitään, jos uskon aina et sorrun kuitenkin vielä myöhemmin.
No, tää viikko meni vähän vaihtelevalla menestyksellä. Maanantai, tiistai ja keskiviikko meni oikein hyvin. Söin tosi vähän ja olin kokoajan pienessä nälässä. Mut olo oli ihan mahtava ja pirtee ja kevyt! Torstai sit tais kaatua siihen kun mentiin kavereitten kanssa kouluruokailun sijaan kebabille. En edes yrittäny vastustaa. Siitä seuras sit järkyttävää mässäämistä illalla. Olin taas iha järkyttävän masennuskohtauksen kourissa enkä edes jaksanu oksentaa. Ajattelin vaan et iha vitu sama, eristäydyn koko muust maailmast läskeineni ja jään loppuiäks makaamaa sänkyy peiton alle pimeään. Kun sit vihdoin sain itteni vähän koottua, niin ajattelin taas et huome alkaa uus elämä ja plaaplaa. "Nälkäpäivä hei, just hyvä päivä alottaa!"
Perjantai meni sit alkuun ihan hyvin. Klo 16 mennessä en ollu syöny muuta ku yhden näkkileivän. Olin aika ylpee itestäni ku en oo ennen pystyny niin vähään syömiseen. (Voi kyl johtuu siitäki et edelliset mässäilyt paino mahassa ni siks ei ollu niin kova nälkäkää..)
Mut voi jumalauta ku äiti tuli kotiin ni se toi jumalattoman kasan sipsiä, karkkeja, keksejä ja suklaakakun! Olin iha sillee et mitäs helvettiä. "Joo ku Sanni täyttää 15-sunnuntaina niin hän kutsuu tänään kavereita tänne ni toin vähän herkkuja heille." Mä olin luonnollisesti et voi paska. Tiesin etten tuu ikinä pystymää vastustamaa lempisipsejäni suklaakakust puhumattakaan.
Enkä pystynykää. Mul oli kaks vaihtoehtoa: syödä tai juosta ulos talosta. Mun olis ihan oikeesti pitäny toteuttaa toi jälkimmäinen, koska ahmimisekshan se taas meni. Mun pitäis oikeesti paeta ruokaa ihan niinku fyysiselläki tasolla, kun itsekuri on vielä niin heikkoa. Näin alkuun kun en oo vastustanut vielä mitään, oon aina sortunu, ni en oo myöskään karaistunu ruuan suhteen. Mä vaan aina ajattelen et "Ei yks päivä mitään haittaa tai missään näy kun tätä laihdutettavaa on niin paljon." Joo, eipä. Näistä "yksistä päivistä" on kertynyt jo kohta 3 vuotta. Jos pystyisin muutamia kertoja vastustamaan ahmimiskohtauksia, niin se kävis jatkossa aina vaan helpommin ja helpommin. Itsevarmuus sen suhteen kasvais aina onnistumisten myötä. Näitä "okei-tänään-viimeisen-kerran"-juttuja ei sais enää tulla! Koska se tekee turhaksi myös kaiken sitä ennen tehdyn ponnistelun ja vastustetut ruuat, ja heikentää mun luottamusta itseeni. En pysty vastustamaan koskaan mitään, jos uskon aina et sorrun kuitenkin vielä myöhemmin.
Nojuu, perjantai siis päättyi siihen et söin ihan koko illan hullunkiilto silmissä. Oli niin tylsääkin et meinasin tulla hulluksi. Kaikki kaverit meni baariin tai teki jotain muuta, niin ei me sit yhden kaverin kanssa kahdestaankaan jaksettu mihinkään lähteä. Enkä jaksanu kutsua hänt meillekään, en ollu niin sellasella tuulella. Eikä me edes hänen kanssa oikeestaan olla niin läheisiä enään, et voitais tollee vaa kahdestaan hengailla.
Tää oli ehdottomasti tylsin perjantai pitkään aikaan. Istuin vaan koneella ja katsoin telkkaria ja tosiaan lohdutin itseäni syömällä. Heräsin jossain vaiheessa siitä transsista ja mua alkoi vituttaa oma itseni ja saamattomuuteni. Ajauduin taas vessanpöntölle. Sen jälkeen menin sit nukkumaan. En kuitenkaa saanu unta, vaan pyöriskelin sängyssä ja mietin kaikkea.
Tää oli ehdottomasti tylsin perjantai pitkään aikaan. Istuin vaan koneella ja katsoin telkkaria ja tosiaan lohdutin itseäni syömällä. Heräsin jossain vaiheessa siitä transsista ja mua alkoi vituttaa oma itseni ja saamattomuuteni. Ajauduin taas vessanpöntölle. Sen jälkeen menin sit nukkumaan. En kuitenkaa saanu unta, vaan pyöriskelin sängyssä ja mietin kaikkea.
Lueskelin tässä just eilen illalla jotain satunnaisia bulimiablogeja. Ne on suurinosa sellaisia kauheen dramaattisia "Säälikää mua!!1"-tyyppisiä. Hah, mä en todellakaan oo sellanen. En todellakaan kaipaa mitään sääliä. Miks kaipaisin? Täähän on mun oma taistelu ja täysin mun oman päänsisänen kamppailu.
Bulimiahan syntyy just helposti siitä, et tuntee itsensä läskiksi. Sit koittaa laihduttaa, kunnianhimo on korkealla ja on vähän turhan perfektionisti. Pistää liian korkeat tavoitteet. Niin korkeat tavoitteet et niihin ei pysty. Mitä kovemmin yrittää, sitä enemmän repsahtelee ja sitä anteeksantamattomammalta jokanen repsahdus tuntuu sulle itelles. Mitä kielletympää syöminen on, sitä enemmän sä haluat sitä. Sit kun oot syöny jotain "kiellettyä", tulee niin huono omatunto et kuvoihin tulee oksennus. Ja lopulta ollaan siinä pisteessä, et yhden sortumisen jälkeen mennään pöntölle. Sit sä voit ahmia mitä vaan ja kuinka paljon tahansa, kunhan sä oksennat. Siit tulee sun ainut keino "tehdä jotain kiellettyä." Bulimiaan liittyy ehkä vähän sama viehätys kun rikoksiin. Siihen jää koukkuun. Syntyy kierre, josta on vaikea päästä eroon.
Mut kuitenkin se johtuu aina vaan sun omasta mielenheikkoudesta et haluatko sä sairastaa bulimiaa. Samalla tavalla kun rikoskierteistä, kyl siitä on mahdollista päästä eroon jos todella haluaa. Loppupeleissä se on kuitenkin aina sun valinta ahmitko sä ja tungetko sä ne sormet kurkkuun. Ei ketään muu voi päättää sitä sun puolesta, eikä ketään muu voi saada sua uskomaan et sä et ole läski, kuin sinä itse.
Sen takia mä en usko mihinkään terapioihin, vaik oon välillä miettiny avun hakemista. Joillekkin se saattaa auttaa, mistä mä sitä tietäisin vaikka toimis mullakin. Mut jotenki vaan vierastan ajatusta, et joku toinen, vieras ihminen, yrittää analysoida miksi mä teen näin, kun mulle se on itelleni ihan selvää. Ja sit siellä annettais vaan vinkkejä terveelliseen ruokavalioon ja normaalisyömiseen. Kyl mä nekin osaan ja tiedän. Mut vaikeus onkin siinä etten kykene noudattamaan niitä. Siinä mua ei sit taas voi kukaan auttaa ellei sulje johonki laitokseen. Oon joskus miettiny et vähäks joku amerikan läskileiri olis kätevä. Joku muu ruokkis mua ja laihduttais mua tavallaan ilman et mun täytyy miettii mitään. Voin sanoo ihan rehellisesti, et mun syömisongelmat loppuis heti kun olisin omast mielestäni tavotepainossani. Tällä hetkellä se on 58-kiloa. Ja sinne on vitun pitkä matka, ja se tietenkin mutkistaa asioita. Oikeestaan en edes tiedä auttaisko se vaikka olisin kevyt kuin höyhen. Voi olla, et mun kehonkuva on niin vinksahtanut, et tuntisin itteni silti läskiksi. Mut se selvii vaan kokeilemalla. Täl hetkel mä olen oikeasti kuvottavan lihava.
Bulimiahan syntyy just helposti siitä, et tuntee itsensä läskiksi. Sit koittaa laihduttaa, kunnianhimo on korkealla ja on vähän turhan perfektionisti. Pistää liian korkeat tavoitteet. Niin korkeat tavoitteet et niihin ei pysty. Mitä kovemmin yrittää, sitä enemmän repsahtelee ja sitä anteeksantamattomammalta jokanen repsahdus tuntuu sulle itelles. Mitä kielletympää syöminen on, sitä enemmän sä haluat sitä. Sit kun oot syöny jotain "kiellettyä", tulee niin huono omatunto et kuvoihin tulee oksennus. Ja lopulta ollaan siinä pisteessä, et yhden sortumisen jälkeen mennään pöntölle. Sit sä voit ahmia mitä vaan ja kuinka paljon tahansa, kunhan sä oksennat. Siit tulee sun ainut keino "tehdä jotain kiellettyä." Bulimiaan liittyy ehkä vähän sama viehätys kun rikoksiin. Siihen jää koukkuun. Syntyy kierre, josta on vaikea päästä eroon.
Mut kuitenkin se johtuu aina vaan sun omasta mielenheikkoudesta et haluatko sä sairastaa bulimiaa. Samalla tavalla kun rikoskierteistä, kyl siitä on mahdollista päästä eroon jos todella haluaa. Loppupeleissä se on kuitenkin aina sun valinta ahmitko sä ja tungetko sä ne sormet kurkkuun. Ei ketään muu voi päättää sitä sun puolesta, eikä ketään muu voi saada sua uskomaan et sä et ole läski, kuin sinä itse.
Sen takia mä en usko mihinkään terapioihin, vaik oon välillä miettiny avun hakemista. Joillekkin se saattaa auttaa, mistä mä sitä tietäisin vaikka toimis mullakin. Mut jotenki vaan vierastan ajatusta, et joku toinen, vieras ihminen, yrittää analysoida miksi mä teen näin, kun mulle se on itelleni ihan selvää. Ja sit siellä annettais vaan vinkkejä terveelliseen ruokavalioon ja normaalisyömiseen. Kyl mä nekin osaan ja tiedän. Mut vaikeus onkin siinä etten kykene noudattamaan niitä. Siinä mua ei sit taas voi kukaan auttaa ellei sulje johonki laitokseen. Oon joskus miettiny et vähäks joku amerikan läskileiri olis kätevä. Joku muu ruokkis mua ja laihduttais mua tavallaan ilman et mun täytyy miettii mitään. Voin sanoo ihan rehellisesti, et mun syömisongelmat loppuis heti kun olisin omast mielestäni tavotepainossani. Tällä hetkellä se on 58-kiloa. Ja sinne on vitun pitkä matka, ja se tietenkin mutkistaa asioita. Oikeestaan en edes tiedä auttaisko se vaikka olisin kevyt kuin höyhen. Voi olla, et mun kehonkuva on niin vinksahtanut, et tuntisin itteni silti läskiksi. Mut se selvii vaan kokeilemalla. Täl hetkel mä olen oikeasti kuvottavan lihava.
Tänään mä joudun taas aloittamaan alusta. Taas kerran. Jälleen kerran oon päättäny ottaa itteäni niskast kiinni. Nyt aion vaan ottaa vielä lisäks uskon. Aion alkaa luottaa itseeni. En luota helposti ihmisiin, mut mitä tää maailma on, jos en voi luottaa edes itseeni?
En haluu enää pyöriä paikallaan tän asian kanssa. Alkuun pääseminen on hankalaa muttei mahdotonta. Mä pystyn tähän jos todella haluan. Ja en haluu mitään muuta enemmän kun vanhan elämäni takaisin. Täytyy vaan nyt keskittää kaikki voimani ja käyttää äärimmäisiä keinoja. Mä en aio luovuttaa.
