Tänään mä havahduin ajatukseen et haluanko mä edes parantua bulimiasta. Se iski jotenki ihan yllättäen, ihan ku salama kirkkaalta taivaalta. Oon aina ajatellu et tottakai mä haluun eroon syömishäiriöstä, oon pitäny sitä niinku itsestäänselvyytenä.
Mut tänää rupesin ajattelee et mitä jos se ei ookaan niin. Kai mä olisin päässy täst jo eroon, jos todella olisin halunnu. Koska teoriassahan se on ihan helppoa, mä tiedän mitä mun pitäis tehdä ja mitä ei. Yksinkertasesti mun pitäis vaan laihduttaa. Pitäis vaan laihduttaa niin hoikaks, et olisin tyytyväinen itteeni eikä aina tarttis kammota lihomista ja potea huonoa omatuntoa jokasen pienen suupalan jälkeen.
Mut miks se saatanan laihduttaminen on mulle sit niin vaikeeta? Miks mun itsekuri ei vaan riitä? Myönnän, etten luonnostaankaan oo kovin kunnianhimonen ihminen, mut ei nyt yks laihduttaminen voi näin vaikeeta kenellekkään olla. Syö vaan vähemmän ja kuluttaa enemmän.
Motivaatiotakin pitäis olla, mä tiedän ihan tarkalleen mihin kaikkiin mun elämän osa-alueisiin tää laihtuminen vaikuttais. Asiat vaan paranis. Silti en oo valmis ponnistelee itteni takia. En ilmeisest välitä ittestäni tarpeeks? Se taas johtuu siit et mulla on äärettömän huono itsetunto enkä rakasta itteäni. Enkä mä tuu ikinä rakastamaan itteäni näin läskinä. Oon kivassa oravanpyörässä siis. Se todellakin pitäis katkasta. Laihtumalla.
Oon ruvennu pelkää oksentamista viime aikoina. Ihan näitte hampaitten takia. Mua oikeesti pelottaa et ne syöpyy koht kokonaan irti. Sen takia en oksentanu tänään kertaakaan, vaik ahmin ku pien sika koko päivän. Meinasin pyörtyy suihkuunki äske, ku tuli niin huono olo henkisesti ja fyysisesti. Mua alko huimata. Varmaan kaikki veri mahassa tai jotain. Jonkinnäkönen ruokahumala.
Mut tänää rupesin ajattelee et mitä jos se ei ookaan niin. Kai mä olisin päässy täst jo eroon, jos todella olisin halunnu. Koska teoriassahan se on ihan helppoa, mä tiedän mitä mun pitäis tehdä ja mitä ei. Yksinkertasesti mun pitäis vaan laihduttaa. Pitäis vaan laihduttaa niin hoikaks, et olisin tyytyväinen itteeni eikä aina tarttis kammota lihomista ja potea huonoa omatuntoa jokasen pienen suupalan jälkeen.
Mut miks se saatanan laihduttaminen on mulle sit niin vaikeeta? Miks mun itsekuri ei vaan riitä? Myönnän, etten luonnostaankaan oo kovin kunnianhimonen ihminen, mut ei nyt yks laihduttaminen voi näin vaikeeta kenellekkään olla. Syö vaan vähemmän ja kuluttaa enemmän.
Motivaatiotakin pitäis olla, mä tiedän ihan tarkalleen mihin kaikkiin mun elämän osa-alueisiin tää laihtuminen vaikuttais. Asiat vaan paranis. Silti en oo valmis ponnistelee itteni takia. En ilmeisest välitä ittestäni tarpeeks? Se taas johtuu siit et mulla on äärettömän huono itsetunto enkä rakasta itteäni. Enkä mä tuu ikinä rakastamaan itteäni näin läskinä. Oon kivassa oravanpyörässä siis. Se todellakin pitäis katkasta. Laihtumalla.
Oon ruvennu pelkää oksentamista viime aikoina. Ihan näitte hampaitten takia. Mua oikeesti pelottaa et ne syöpyy koht kokonaan irti. Sen takia en oksentanu tänään kertaakaan, vaik ahmin ku pien sika koko päivän. Meinasin pyörtyy suihkuunki äske, ku tuli niin huono olo henkisesti ja fyysisesti. Mua alko huimata. Varmaan kaikki veri mahassa tai jotain. Jonkinnäkönen ruokahumala.
Tää päivä oli muutenki ihan kamala. Hädin tuskin pystyin edes kävelee kun sekin tuntu niin lyllertämiseltä. Mä vaan pääsääntösesti itkin ja nukuin ja söin lisää ahdistukseeni. Turrutin taas sitä läskioloa syömällä lisää, mikäköhän logiikka siinäkin on?
Painan oikeesti varmaan joku 100 kiloa ennen ku huomaankaan, jos päästän tän vielä pidemmälle. Mä oon siis sairastanu BED:iä ennen bulimiaa. Bulimiaks se muuttui siinä vaiheessa kun opin oksentamaan. Saan kuitenkin välillä vieläkin ahmimiskohtauksia, joiden jälkeen en oksenna.
Painan oikeesti varmaan joku 100 kiloa ennen ku huomaankaan, jos päästän tän vielä pidemmälle. Mä oon siis sairastanu BED:iä ennen bulimiaa. Bulimiaks se muuttui siinä vaiheessa kun opin oksentamaan. Saan kuitenkin välillä vieläkin ahmimiskohtauksia, joiden jälkeen en oksenna.
Olo on nykyään kaikinpuolin inhottava muutenkin. Vaatteet ei mahdu kunnolla päälle, jenkkakahvoihin on tullut raskausarpia ja vaaka näyttää 10 kiloa enemmän. Tajusin tänään ihan konkreettisesti, et kukaan muukaan ei voi olla huomaamatta mun lihomistani. Aloin itkeä ihan hysteerisenä, kun ymmärsin et kaikki mun kaveritkin ja jopa ohikulkijat kadulla näkee sen. Mä oon ainut ketä joutuu kantamaan tätä, mut kaikki muutkin näkee sen.
Mua hävettää. Miks teen tätä itelleni. Pilaan omaa elämääni. Kaveri oli just iskeny jonkun jätkän baarista, ja lähetti viestiä aamulla kuinka ihana ja komee se oli ja mitä he oli nyt päivällä tekstaillu. Mun toisen kaverinkin perässä juoksee jätkiä ihan kokoajan, ja hän vaihtelee niitä mielensä mukaan. Kaikilla muillakin tuntuu olevan tunkua ja seurustelukumppaneita. Ollaan muhunkin oltu ihastuneita, ja ihan hyvännäköisiäkin tullut vastaan, mut mä en pysty nauttimaan niistä koska omalla epävarmuudellani vaan ahdistun heti kaikesta vaik tavallaan kaipaisin just läheisyyttä. En vaan nyt pysty seurusteluun tai oikeestaan mihinkään muuhun kuin kännisäätöihin miesten kanssa, ihan vaan sen takia et en oo sujut itseni kanssa. Pitää aina rakastaa itseään ennen kun voi rakastaa muita. Ei se toimi niin et "rakasta mut terveeksi."
Tää epävarmuus rajottaa mun elämää niin paljon, et ihmettelen miksen tee asialle jotain. En pysty nauttimaan mistään täysillä, kun mun oma epävarmuus itestäni varjostaa kaikkea mitä teen. Haluisin eroon tästä. Haluisin tuntee itteni hyväks, yhtä hyväks kun muutkin. Mut tavallaa mua kyl pelottaa tämmönen "normaalielämä." Bulimia on kuitenki ollu osa mun elämää niin kauan. Niin hallitsevakin osa. Mul on tavallaan jonkinnäkönen viha-rakkaussuhde siihen. On vaan hankala päästää irti siitä.
Mä oon niin tällanen ihminen et kiinnyn nopeesti kaikkiin asioihin ja ihmisiin. Mul tuli jopa vähän haikee olo pari viikkoo sitten, kun yks kaveri eros poikaystävästään. Se jätkä oli täys kusipää, enkä mä siitä muutenkaan erityisemmin pitänyt. Mut tuli vaan niin outo olo, et ihminen jonka kans on istunu samas autos joskus, ja jonka kodissa on ollu, jatkaakin omaa elämäänsä etkä sä tuu ehkä koskaan enää näkemään sitä. Se vaan on niin.. hassua. Enkä mä edes oikeestaan tuntenu villeä, pari kertaa kännis juteltu!
Mä oon niin tällanen ihminen et kiinnyn nopeesti kaikkiin asioihin ja ihmisiin. Mul tuli jopa vähän haikee olo pari viikkoo sitten, kun yks kaveri eros poikaystävästään. Se jätkä oli täys kusipää, enkä mä siitä muutenkaan erityisemmin pitänyt. Mut tuli vaan niin outo olo, et ihminen jonka kans on istunu samas autos joskus, ja jonka kodissa on ollu, jatkaakin omaa elämäänsä etkä sä tuu ehkä koskaan enää näkemään sitä. Se vaan on niin.. hassua. Enkä mä edes oikeestaan tuntenu villeä, pari kertaa kännis juteltu!
Ehkä mul on vähän samanlainen tän syömishäiriön kans. Luopumisen tuska. Tää on ollu mun oma pikkusalaisuus niin kauan, en osaa kuvitella elämää ilman tätä. En oikeesti edes muista aikoja ennen bediä ja bulimiaa ja ikuista laihdutusta. En osaa enää elää muulla tavalla ku näin.
Vaikka haluisinki. Siks tä tuntuu niin sukeltamiselta tuntemattomaan koko homma. Ehkä siks en oo koskaa päässy täst irti, en oo alitajuntaisesti halunnu luopua. En oo uskaltanu.
Vaikka haluisinki. Siks tä tuntuu niin sukeltamiselta tuntemattomaan koko homma. Ehkä siks en oo koskaa päässy täst irti, en oo alitajuntaisesti halunnu luopua. En oo uskaltanu.
Mut nyt asiat on suistunu jo niin radaltaan, et tää ei voi jatkuu näin. Pelkään oikeesti oksentaa jo nykyään, ja ahmiminen ilma oksentamist johtaa sit tosiaan siihen sumopainijatasoon. Haluanko mä sitä? -En. Haluanko mä elää loppuelämäni 85-kilosena? -En. Haluanko mä oksentaa ja ahmia niin että hampaisiin joudutaan laittamaan posliinikuoret? -En.
Ajattelin nyt et lopetan vihdoin tän paskanjauhamisen ja paikallaan pyörimisen, ja laitan asiat alkuun. Mä lopetan oksentamisen ja mä lopetan ahmimisen. Alan pitää täällä varmaan jonkinnäköistä ruokapäiväkirjaa jne et kirjoitan jokaisesta päivästä jotain :) niit on sit kiva lukee kun joskus pääsee tavoitteeseensa, et millasten kivikkojen kautta on kulkenut. Ja tosiaan, täältä kun voi jotain tukeakin saada.
Ajattelin nyt et lopetan vihdoin tän paskanjauhamisen ja paikallaan pyörimisen, ja laitan asiat alkuun. Mä lopetan oksentamisen ja mä lopetan ahmimisen. Alan pitää täällä varmaan jonkinnäköistä ruokapäiväkirjaa jne et kirjoitan jokaisesta päivästä jotain :) niit on sit kiva lukee kun joskus pääsee tavoitteeseensa, et millasten kivikkojen kautta on kulkenut. Ja tosiaan, täältä kun voi jotain tukeakin saada.
Keksin itselleni jopa aika hyvän kiristyskeinon. Annan itselleni nyt viimeisen mahdollisuuden, tämän. Jos nyt pilaan sen, ja en saa tätä hommaa alkuun, niin mä haen apua. Mä hankkiudun sit hoitoon iha suosiolla. Sit on ainakin kaikki keinot käytetty. Se on hyvä, koska johonki terapiaan meneminen ällöttää ja pelottaa mua ihan tarpeeksi. Mut se on kuitenkin sellanen, minkä pystyn tarvittaessa toteuttamaan.Yksikin oksennus tai ahmimiskohtaus niin minä pyöräilen terkkarille. Oon nyt vähän niinkuin puun ja kuoren välissä. Viimeinen mahdollisuus pyörähtää käyntiin NYT.
Hyvästi bulimia<3
