Taas on aika vierähtäny tosi nopeesti. Viime postauksestaki on jo aikaa :D Mulla on menny aika vaihtelevalla menestyksellä.. oon ahminut ja ollut ahmimatta, oon oksentanut ja ollut oksentamatta. Ei taida olla bulimia nujerrettu vielä.
Mun mielialat on alkanu taas syksyn myötä vaihtelee ihan hirveesti. Välil oon sellasel itsevarmal ja ihanan ilosel tuulel ja kaikki tuntuu niin hyvält ja nauran vaan itelleni ja 'whuhuu ku elämä on kivaa' ja rakastan itteäni ja uskon siihen et pystyn mihin vaan. Mut sit on taas näit masennuskausia ku mikään ei kiinnosta, kaikki tuntuu iha vitu turhalt paskalt, tunnen itteni yksinäiseks rumaks läskiks ja tekis mieli vaa eristäytyy iha kokonaa ja kadota jonnekki. Ja välil saan jopa iha järkyttävii ahdistuskohtauksii ku saatan jostai pikkujutustaki tai kokonaa ilma syytä alkaa vaa itkee iha hysteerisenä niin kovi et sydänki hakkaa sitä tahtii etten meinaa saada edes henkee. Sit vaa kierin lattial ja harkitsen junan al hyppäämist.
Itseasias välil iha hyvinäki hetkinä saatan ruveta miettimään et mitä jos kuolisin nyt. Välil toivon et kuolisin vaa iha vahingos jossai onnettomuudes ettei tarveis tehdä itsemurhaa. Okei, sairast. Tätä mä just tarkotan, oon iha sekasi. En tajuu miks mun elämä ei vaan tunnu miltään ! Mikään ei vaan tunnu yhtään miltään. Tuntuu et päiväst toisee kaikki on tätä samaa ja tulevaisuudelt ei oo mitää odotettavaa. Mikään ei vaan muutu kulu sit viikko, kuukaus tai vuosia eteenpäin. Sisimmässäni kuitenki tiedän etten haluis kuolla, ja tiedän et täs maailmas voi tapahtuu viel kaikennäköst.
Oon vaan niin helvetin kateellinen ja katkera ihminen. Kadehdin vitusti mun kavereita, jotka on mun mielest mua paljon kauniimpia ja rikkaampia ja suositumpia ja niitte elämä rullaa lujaa. Miehet vaihtuu ja jännityst ei puutu. Mä taas taidan jäädä vaan ikuisest tämmöseks "tytöksi joka oksentaa."
Ja hassua täs on vielä se, et toisten mielestä mäkin näytän varmaan semmoseltä ihmiseltä jonkalaisia ite kadehdin. Meil on iso vastarakennettu omakotitalo isolla pihalla, hyvä perhe, 2 koiraa, 2 kallista autoa, mul on paljon tuttuja, kavereita ja kuulun 7 tytön "gängiin", oon ihan nätti ja vaikka ite sanonkin niin tosi kiva : D
Mä varmaan näytän ulkopuolisten mielestä semmoselta aina iloselta, rennolta ja tosi sosiaaliselta läpänheittäjältä jolla on kaikki hyvin. Meijän omassa kaveriporukassakin oon "se kaikkien kaveri."
Thank god mulla tosiaan on noita hyviä ja läheisiä kavereita. En olis mitään ilman niitä. Siks varmaan hoidanki kaverisuhteita niin aktiivisesti. Kaverit on ainut mitä mulla omast mielestäni on. Sehän täs just on huonoa; oon riippuvainen TOISISTA ihmisistä. TOISTEN ihmisten hyväksynnästä. Mul on jotenkin kauhee pakottava tarve saada huomiota ja 'olla jotain.' Kaiken on aina pakko olla mun kontrolloitavissa ja mun on pakko olla parempi kuin joku muu. Mun on aina pakko jollain tavalla saada pitää naruja käsissäni. Välil manipuloin ihmisiä ja ne on ns. mun tossun alla, ja välil taas tuntuu et mä oon se koira joka läähättää muitten perässä. Oon miettiny et oonkoha joku ihme narsisti :D
No, täs tulee se tyhmin kohta: mä haen sitä hyväksyntää muilta, mitä mä en saa iteltäni. Vaan toisten ihmisten ansiosta pysyn kasassa. Ja se on huono. Maailmahan aina muuttuu. Tilanteet ja asiat muuttuu, ihmiset muuttuu. Ja mä oon se joka taipuu ja sopeutuu ja menee mukana. Asioitte pitäis mennä iha toisin päin ! MUN pitäis olla tyytyväinen itseeni, MUN pitäis elää vaan omaa elämääni, mun pitäis löytää itseni. Mul ei jää täs maailmas mitään kätee, jos en ensin ite oo oma paraskaverini.
Äh taas menee aika sekavaks. Tuskin ymmärrän enää itekää hetken pääst mitä oon tänne selittäny, mut ei se haittaa. Pakko saada vaan purkaa.
Joo, mut siis tästä johtuu tää et syön-laihdutan-syön-laihdutan. Mielialanvaihteluista! Aina ku oon masentunu, syön. Jos oon hyväl tuulel, pystyn vastustamaan ruokaa. Lopputulos on se et soudan paikallani.
Mä en hallitse elämääni, vaan se hallitsee mua. Mä en hallitse ruokaa, sekin hallitsee mua. Vedän itteäni siis ku pässiä narussa :D
Mun pitäis päästä nyt eroon täst kaikesta katkeruudesta, kateellisuudesta, vihasta ja turhautuneisuudesta. Tä on mun elämä joka kulkee täysin mun omien valintojen kautta. On se myös aina mun valinta ahmia ja oksentaa. Ketä mä oikee odotan pelastamaan? Mitä vittua mä oikeesti vingun?
ps. täytin tänää tosiaan 18 ;) sen kunniaks just päätin alottaa uuden elämän. en jaksa enää itkeä ja murehtia asioitten takii joille en voi mitään, mut teen ainakin töitä niitten asioitten eteen joille voin !
