perjantai 4. syyskuuta 2009

Perjantai


No, uskaltauduin käymään aamulla vaa'alla. Se näytti sen samat vanhat 85-kiloa. Olin kuitenki onnellinen etten oo ainakaan lihonu entisestään. Näit ahmimiskohtauksii on meinaa ollu aika kiitettävästi viime aikoina.
Tänään oli vaan 3 h teoriaa. Meil on aina perjantaisin niin vähän koulua. Koko saatanan kolme tuntia mietin öljymaalien sijasta ruokaa ja syömistä. Roskaruokaa. Mun teki ihan armottomasti mieli pizzaa. Mun elimistö suorastaan huusi sitä sumentaen kaikki muut ajatukset tieltään. Voi olla et kiusauksen voimakkuus johtu ihan siitäkin et mulla oli oikeesti nälkä. En ollu syöny aamulla aamupalaa, koska ahmisin eilen illalla ja olo oli viel aamullaki iha turvonnu ja ällöttävä.
No, jokatapaukses, ennen ku ehdin edes tajuta olin jo pyytäny yhtä luokkakaveriani seurakseni pizzalle koulun jälkeen. Ei vittu. Tiesin heti, et se on menoa nyt. Tiedän mä aina seuraukset ennen ku ahmin. Ja tiedän mä aina mihin yks sortuminen suurinpiirtein johtaa. Mut mun on kauheen vaikee saada itteni sillä hetkel välittämään. Sitä vaan ajattelee et aina voi oksentaa ja aina voi alottaa alusta. Ruuanhimo on verrattavis huumeriippuvuuteen;
se työntää kaiken muun tieltään. Millään muulla ei oo enää väliä kunhan vaan saa sitä mitä haluaa. Mulla on riippuvuus. Ruokariippuvuus. Mä olen ruoka-addikti. Se on mun huumausaineeni.
Ja mä haluan siitä eroon. Tää ei ihan oikeesti voi jatkua näin loputtomiin. Ylensyönnin, ahmimisen ja oksentamisen lopettaminen on mulle yhtä vaikeaa kun huumekierteestä eroon pääseminen joillekkin. En mä tietenkään fyysisesti ole koukussa. Vaikka eihän syömistä voi ikinä lopettaa ihan kokonaan, niinkuin tupakoinnin. Ilman ruokaa ei voi elää, vaan sen kans olisi opittava tulemaan toimeen. Henkisesti olen sitäkin enemmän sidottuna tähän helvettiin.
Ei syömishäiriötä voi tajuta, jollei sitä ole kokenut itse. Ei sitä voi käsittää miten joku syöminen, minkä pitäis olla maailman helpoin ja luonnollisin juttu, voi saada toiset niin raiteiltaan. En mäkään ennen sitä tajunnut. Joskus nuorempana ajattelin anorektikoista vaan et eiks ne nyt nää peilist et ne on laihoja ja et vittu syökää. Bulimikoist ajattelin et miksei ne vaan yksinkertasest lopeta ahmimist. Helppoa.
Hah, voi kumpa oliskin. Tänäänkin pizzan jälkeen tulin kotiin syömään keksejä, jäätelöä ja suklaata. Hyvä etten syönyt kaapeista oviakin. Joo, ja sit taas lennätin kaiken kauniissa kaaressa pyttyyn :))))))) Oikeestaan aika huvittavaa. Täähän on ihan ruuan tuhlausta. Joku muu mun perheenjäsenistä olis voinu syödä ne (oikeastaan siitä kasasta minkä mä söin, olis riittäny varmasti kaikille) ja oikeasti nauttia niistä. Siellä ne nyt lilluu viemäriputkistoissa kaikki kaupasta ostetut herkut ja pizza josta maksoin 5e. Mä hädin tuskin edes muistan miltä ne maistu, sama vaikka olisin syöny multaa. Olenpas itsekäs.

Näit kiusauksia ja himoja pitäis vaan oppia vastustamaan. Mun pitäis taistella itteni kans eikä antaa aina periksi. Jos alkaa tehdä mieli jotakin, siitä pitäis vaan juosta kovaa vauhtia ohi niinkuin kaupan karkkihyllystäkin. Pitäis pysyy vahvana.
Laihduttaminen on kuin vesiliukumäki, kun kerralla vaan sukeltaa koko putken läpi niin se on sitten siinä. Sit se on tehty eikä tarvii heti uudestaan. Kerran se vain kirpaisee.