"Sanotaan että syöminen on maailman helpoin juttu. Kun on nälkä, ei kun lusikalla soppaa suuhun. Tarpeeksi on syöty silloin, kun olo on kylläinen. Helppoa? -Ei todellakaan."
En edes muista koska viimeks mulla olis ollu normaali suhde ruokaan. En muista koska viimeks olisin syöny just sillon kun on nälkä, just sitä mitä sillä hetkellä huvittaa ja just niin paljon et olo tulee kylläiseks. Enkä todellakaan muista koska viimeks olisin nauttinu ruuasta. Niist ajoista on ikuisuus.
Jos mä saisin päättää, en söis ollenkaan. Yksinkertasesti siks et se on niin vaikeaa. Mulle kun syöminen ei todellakaan oo pelkkää ravinnonsaantia. Se on jokapäiväinen taistelu, johon liittyy paljon mietittävää, tunteita, kellonaikoja ja ahdistusta. Ruoka on mulle samaan aikaan paras ystävä, pahin vihollinen ja kipulääke.
Mulla on aina ollu hyvä ruokahalu. Isossa perheessä myös ruokaa on aina ollu paljon saatavilla. Eikä meijän perheessä vallitse mikään suoranainen hoikkuusgeeni. Heti ylä-asteelle siirryttyäni aloin tuntea itseni läskiksi tikkulaihan kaverini rinnalla. Kaikki taisi itseasiassa lähteä siitä, kun lainasin kaverini farkkuja ja yksi kavereistani töksäytti: "Onko noi sit Ninalle aika löysät, kun ne mahtuu sullekkin?" Silloin aloin tarkastella kroppaani ja vertailla itseäni muihin.
Tilanne paheni, kun aloin murrosiässä kehittyä. Kasvoin pituutta ja sain muotoja. Muotoja, jotka silloin tarkoittivat mielestäni yhtäkuin läskiä. Melkein kaikki kaverini käyttivät vielä vaatekokoa XS, kun oma kokoni oli M. Häpesin sitä aivan suunnattomasti, ja tunsin itseni valtavaksi muiden rinnalla. Asiaa ei ollenkaan helpottanut se, että ostettuani M-kokoisen takin eräs linnunluisista kavereistani halusi sovittaa sitä. En antanut. "No en mä oikeesti haluiskaa, toi on tollane läskitakki!", kaverini kivahti vastaukseksi.
Siitä päivästä lähtien yritin laihduttaa,vaikka olin normaalipainoinen. Se oli vaikeaa. Itsekurini ei ole koskaan ollut mitään vahvimpia. Kun siirryin 9.luokalle tapahtui kaikenlaisia muutoksia kaveripiirissä, ja kuvioihin astui myös masennus. Söin suruuni, lihoin, ahdistuin entisestään, yritin laihduttaa, repsahtelin. Joissain asioissa olen auttamaton perfektionisti ja asetin itselleni kovia tavoitteita. Luulin, että kaikki ongelmani johtuvat painostani.
Jos mä saisin päättää, en söis ollenkaan. Yksinkertasesti siks et se on niin vaikeaa. Mulle kun syöminen ei todellakaan oo pelkkää ravinnonsaantia. Se on jokapäiväinen taistelu, johon liittyy paljon mietittävää, tunteita, kellonaikoja ja ahdistusta. Ruoka on mulle samaan aikaan paras ystävä, pahin vihollinen ja kipulääke.
Mulla on aina ollu hyvä ruokahalu. Isossa perheessä myös ruokaa on aina ollu paljon saatavilla. Eikä meijän perheessä vallitse mikään suoranainen hoikkuusgeeni. Heti ylä-asteelle siirryttyäni aloin tuntea itseni läskiksi tikkulaihan kaverini rinnalla. Kaikki taisi itseasiassa lähteä siitä, kun lainasin kaverini farkkuja ja yksi kavereistani töksäytti: "Onko noi sit Ninalle aika löysät, kun ne mahtuu sullekkin?" Silloin aloin tarkastella kroppaani ja vertailla itseäni muihin.
Tilanne paheni, kun aloin murrosiässä kehittyä. Kasvoin pituutta ja sain muotoja. Muotoja, jotka silloin tarkoittivat mielestäni yhtäkuin läskiä. Melkein kaikki kaverini käyttivät vielä vaatekokoa XS, kun oma kokoni oli M. Häpesin sitä aivan suunnattomasti, ja tunsin itseni valtavaksi muiden rinnalla. Asiaa ei ollenkaan helpottanut se, että ostettuani M-kokoisen takin eräs linnunluisista kavereistani halusi sovittaa sitä. En antanut. "No en mä oikeesti haluiskaa, toi on tollane läskitakki!", kaverini kivahti vastaukseksi.
Siitä päivästä lähtien yritin laihduttaa,vaikka olin normaalipainoinen. Se oli vaikeaa. Itsekurini ei ole koskaan ollut mitään vahvimpia. Kun siirryin 9.luokalle tapahtui kaikenlaisia muutoksia kaveripiirissä, ja kuvioihin astui myös masennus. Söin suruuni, lihoin, ahdistuin entisestään, yritin laihduttaa, repsahtelin. Joissain asioissa olen auttamaton perfektionisti ja asetin itselleni kovia tavoitteita. Luulin, että kaikki ongelmani johtuvat painostani.
Mitä kovemmin yritin laihduttaa, sitä enemmän sorruin. Kielsin itseäni syömästä, jonka seurauksena sain vain hulluja ahmimiskohtauksia. Sairastuin ahmimishäiriöön eli BED:iin. En kuitenkaan tajunnut sitä silloin. Ei tullut mieleenkään ettei ole ihan normaalia syödä kebabbia, sipsejä, leipää, leivoksia, suklaata ja heseruokaa samana päivänä. Eikä ainakaan saman tunnin aikana...
Pari vuotta sitten jouluna huomasin jälleen lihonneeni. Erään ahmimiskohtauksen jälkeen oli niin järkyttävä morkkis että olin valmis vaikka tunkemaan keittiöveitsen mahani läpi. Silloin menin vessaan, istuin pytyn eteen ja vannoin kyykkiväni siinä vaikka ensi jouluun asti mutta minähän oksennan. En ollut ennen saanut sitä tulemaan, vaikka olin kyllä yrittänyt. Lopulta onnistuin.
Ja siitä se lähti. BED:istä kehittyi bulimia. Käytin oksentamista ensin "rangaistuksena" hillitäkseni ahmimistani. Se toimi jonkin aikaa, kunnes lakkasin pelkäämästä sitä. Se alkoi käydä helposti. Oksentelin säännöllisen epäsäännöllisesti. Valehtelin itsellenikin päin naamaa. "Äh, ei tämä ole vaarallista. Leikitään että mulla on oksennustauti."
Joo, vähän pitkä "oksennustauti" tulikin. Tätä jääkaapilta-vessanpöntölle pyöritystä on kestänyt tähän päivään asti. Olen nykyään hieman ylipainoinen (174/85) ja vihaan painoani. En pysty syömään edes yhtä keksiä ilman huonoa omatuntoa ja sitä, että tekee mieli oksentaa. Yksikin virhe, niin tiedossa on aina vessanpöntönhalailua. Jos sinne päin ollaan kerta jo menossa, niin voin samantien syödä lisääkin. Syntyy ahmimiskohtaus. Lääkitsen laihdutuksesta syntyviä paineitakin ruualla. Turrutan henkistä kipua ruualla. Käsittelen tunteita ruuan avulla. Mä en hallitse syömistä, vaan syöminen hallitsee mua. Rakastan ruokaa -ja vihaan sitä.
Aina kun vallitsee jokin voimakas tunne, syön. Ahmin. Vain silloin ei tarvitse ajatella mitään.
Sitten juon päälle litran vettä ja tungen sormet kurkkuun. Katson itseäni peilistä punaisine silmineni. Sainkohan kaiken ulos? Kurkku tuntuu karhealta mutta olo on kaikesta huolimatta ihan ok. Vähän ylpeäkin olo. Mä tein sen taas. Tässä maailmassa on ainakin yksi asia mitä pystyn kontrolloimaan edes puolittain. Oksentamisen jälkeen on aina neutraaliolo. Ihan kuin ne murheet olis valunu sinne pyttyyn syötyjen ruokien kanssa. Hah, lillukaa siellä.
Pari vuotta sitten jouluna huomasin jälleen lihonneeni. Erään ahmimiskohtauksen jälkeen oli niin järkyttävä morkkis että olin valmis vaikka tunkemaan keittiöveitsen mahani läpi. Silloin menin vessaan, istuin pytyn eteen ja vannoin kyykkiväni siinä vaikka ensi jouluun asti mutta minähän oksennan. En ollut ennen saanut sitä tulemaan, vaikka olin kyllä yrittänyt. Lopulta onnistuin.
Ja siitä se lähti. BED:istä kehittyi bulimia. Käytin oksentamista ensin "rangaistuksena" hillitäkseni ahmimistani. Se toimi jonkin aikaa, kunnes lakkasin pelkäämästä sitä. Se alkoi käydä helposti. Oksentelin säännöllisen epäsäännöllisesti. Valehtelin itsellenikin päin naamaa. "Äh, ei tämä ole vaarallista. Leikitään että mulla on oksennustauti."
Joo, vähän pitkä "oksennustauti" tulikin. Tätä jääkaapilta-vessanpöntölle pyöritystä on kestänyt tähän päivään asti. Olen nykyään hieman ylipainoinen (174/85) ja vihaan painoani. En pysty syömään edes yhtä keksiä ilman huonoa omatuntoa ja sitä, että tekee mieli oksentaa. Yksikin virhe, niin tiedossa on aina vessanpöntönhalailua. Jos sinne päin ollaan kerta jo menossa, niin voin samantien syödä lisääkin. Syntyy ahmimiskohtaus. Lääkitsen laihdutuksesta syntyviä paineitakin ruualla. Turrutan henkistä kipua ruualla. Käsittelen tunteita ruuan avulla. Mä en hallitse syömistä, vaan syöminen hallitsee mua. Rakastan ruokaa -ja vihaan sitä.
Aina kun vallitsee jokin voimakas tunne, syön. Ahmin. Vain silloin ei tarvitse ajatella mitään.
Sitten juon päälle litran vettä ja tungen sormet kurkkuun. Katson itseäni peilistä punaisine silmineni. Sainkohan kaiken ulos? Kurkku tuntuu karhealta mutta olo on kaikesta huolimatta ihan ok. Vähän ylpeäkin olo. Mä tein sen taas. Tässä maailmassa on ainakin yksi asia mitä pystyn kontrolloimaan edes puolittain. Oksentamisen jälkeen on aina neutraaliolo. Ihan kuin ne murheet olis valunu sinne pyttyyn syötyjen ruokien kanssa. Hah, lillukaa siellä.
Mä en vaan enää jaksa tätä. Etuhampaista näkyy kohta läpi ja sormessa on syvä arpi siinä kohdassa johon kulmahammas aina osuu. Mä haluan lopettaa. Mä haluan olla normaali, onnellinen ihminen joka voi joskus mennä ulos syömään kavereiden kanssa, ilman että täytyy ensimmäiseksi tarkistaa missä on lähin vessa. Mä haluaisin mennä sukulaisille kylään pelkäämättä syömistä, valehtelematta huonoa oloa ja nauttia mustikkapiirakasta ilman että näkee sen sielunsa silmin valmiiksi pureskeltuna pöntössä jo ennen maistamista.
Oon tajunnut, että ainut ulospääsy tästä oravanpyörästä on se, että mä laihdutan ja laihdun. Kun olen hoikka ja tyytyväinen itseeni, en pode samanlaista "läskioloa" aina syömisen jälkeen ja voin antaa itselleni jopa luvan ruuasta nauttimiseen.
Joten, mä teen vihdoin jotain mitä mun olis pitäny tehdä jo kauan sitten ja pistän pisteen tälle tilanteelle.
