keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Dear god

Noh, just ku pääsin ton eilisen tekstin kirjottamasta, niin eiköhä se syöminen vaan taas lähde lapasesta.
Se jotenkin meni siihen ahmimiskohtaukseen salakavalasti ja pikku hiljaa.
Ensin en tuntenut edes huonoa oloa, sitten vaan yhtäkkiä aloinkin kuuntelemaan niitä sairaita ääniä mun päässä, että "mun tekeekin mieli tota ja tota" ja "tää päivä on jo pilalla, syö viimeisen kerran mitä vaan haluat."
Ja mähän söin. Ostin koko lähi-siwan tyhjäksi. Musta alkaa tuntua, että ne kassaneiditkin tietää mun syömishäiriöstä. Ei kukaan muuten ravaa siellä monta kertaa päivässä ostamassa herkkuja.

Jos nyt oikein muistelen mitä kaikkea muhun upposi, niin se on ihan järjetön määrä: fetajuustoleivos, jauhelihakastiketta ja makaronia, 70g saksanpähkinöitä, 2 ruisleipää runsaalla voilla, sämpylä runsaalla voilla, 400g juustoa, 2 jogurttia muromyslillä, 400g daimjäätelöpaketti, nuudelipussi, 3 munkkia, 5 suklaapatukkaa...
Lähdin vielä poikaystävälle, ja siinä matkalla kävin hesestä ottamassa kanahampurilaisen ja kerroshampurilaisen mukaan. Ahmin niitä siellä pakkasessa, jo muutenkin täpötäyteen vatsaan (en siis oksentanut päivällä) tyyliin räkä nenästä valuen ja lapaset kädessä. Tajusin, että enhän mä todellakaan nauttinut niistä, en sitten tippaakaan. Oikeastaan en edes tiedä maistoinko mitään, sen kun mättäsin vain.
Jotenkin taas iski kuin salama kirkkaalta taivaalta, ei helvetti onks täs mitään järkeä?! No, järkihän yleisesti on varsin kaukana tästä koko vitun bulimiasta. Rahaakin tähän menee niin saatanasti.

Menin poikaystävälle ja olin ihan ruokahumalassa. Jotenkin epätodellinen tunne. Mua oksetti. Mut en vaan voinu oksentaa, oon ruvennu niin paljon stressaamaan näistä hampaistakin. Tääkö on mun kohtalo, musta tulee 150kiloinen, koska en uskalla oksentaakaan enää?

Yhtäkkiä mun mahaa alko kivistää ihan toden teolla. Se oli kuin raskaana olevan maha muutenkin, turvonnut oikein pinkeäksi. Yhtäkkiä vaan alko sellainen kipu, mitä en oo tuntenu kyllä ikinä. Ihan oikeasti sellainen olo, että poksahdan minä hetkenä hyvänsä. Sanoin vaan poikaystävälle, että nyt en kyllä pysty keskittymään tähän leffaan, muhun sattuu niin paljon.
Yritin mennä pimeään huoneeseen vaan nukkumaan, ja mua oikeasti itketti. Tuntu, ku olisin käyny eloonjäämiskamppailua. Odotin vaan, että kohta kyllä kuolen, kun tää maha räjähtää tai jotain. Itkin siel yksin, ku elämä vaan vilisi silmissä. Tässä vaiheessa en olis enää edes pystyny nousta oksentamaan, vaikka olisin halunnukkin.
Mietin kaikkea, miten joskus ahmin ruisneppareita majoneesilla. Ja miten joskus oksensin letut ja hillon metsään. Nää oli silloin kun asuin vielä kotona, ja meidän perhe asu vielä meidän vanhassa talossa. Vittu, siitähän on IKUISUUS. Mä olin ylä-asteella sillon. Mä oon ollut tosi tosi pitkään, tosi tosi sairas.
Oon ainut ketä pystyy pelastamaan itteni, mut mitä jos en vaan paranekaan ikinä? Mitä jos mun elämä tulee aina olemaan tällaista?
Voiko bulimiasta ylipäänsä parantua? Voiko mahalaukku ratketa, voinko mä kirjaimellisesti syödä itteni hengiltä?

Jossain vaiheessa olin sitten vaan nukahtanut. Nukuin tosi huonosti, ja näin levottomia ja katkonaisia unia. Nyt aamulla olo oli ihan jees, maha tuntuu kyllä jollain tavalla aralta edelleen. Mul on tosi sekava olo. En pysty ajattelemaan oikein mitään, enkä päättämään oikein mitään. Mulla ei todellisuudessa oo mitään käryä miten normaalit ihmiset syö. Mulla ei oo mitään käryä miten oppisin rakastamaan itteäni (ja vielä tällä nykysellä kropalla.) Mä en yksinkertasesti tiedä miten voisin lopettaa ahmimisen ja miten ylipäänsä sitä ruuanhimoa vastustetaan. Mä ihan oikeasti tarttisin jotain lääkkeitä melkein, pillerin mistä katoais ruokahalu. Tai kyllähän mä siihen ratkasun tiedän, parikin vaihtoehtoa, mutta kun mä tarttisin jotain nimenomaan jokapäiväseen selviytymiseen. Ennemmin olen kuitenkin bulimikko kuin narkkari. Sen verran järkeä vielä päässä.

Söin äsken aamupalan. Pikapuuropussin ja ruisleivän kevyt sulatejuustolla ja tomaatilla, ison kupin maitokahvia. Aamupalasta en aio luopua ikinä, mutta muilla aterioilla jos söisin kuin hiiri... hmm.. En pysty nyt minkään näköseen päättäväisyyteen, tosi itsesäälissä pyörivä olo. Sortuisin varmaan ahmimaan taas, jos mahalaukku ei tuntuis näin kamalalta vieläkin.
Mitäköhän sille eilen kävi oikeasti?! En ainakaan kuollut, mut joku haavauma tms..?

Ei kommentteja: