Lauantai

Äsken aamu alkoi aika hyvin oksentamalla. Jippii. Söin kauraomenapaistosta ja vaniljakastiketta aamupalaksi. Oishan se pitäny tajuta et siitäkin tulee huono omatunto jälkeenpäin. Mulle tulee huono omatunto ihan pienistäkin virheistä. Oon liian ankara itelleni, se on oikeestaan yks syy mun bulimiaan. En vaan voi itelleni mitään, joissain asioissa oon auttamaton perfektionisti kun taas toisissa melkeen liiankin huoleton. Tällanen "ei ressii"-elämäntapa on oikeestaan loppupeleissä se kaikkein stressaavin. No, nyt en kuitenkaan ahminut sen enempää. Oksensin vaan noi ulos.
Se menee oikeestaan aika useinkin niin, että yhtä ahmimispäivää seuraa toinen ja ehkä jopa kolmas. Kun on kerran sortunut, on vaikeampi vastustaa seuraavia. Pelkästään yksi ahmimis-oksennuskohtaus riittää jo "pilaamaan" kaiken, joten mitä väliä sillä sitten enää, ahmitaan ja oksennetaan lisää vaan. Ja kappas, päivän loputtua ei enää erota kumpi on maha ja kumpi naama, niin turvonnut olo joka paikasta. Turvonnut olo saattaa olla vielä aamullakin, tulee helposti syötyä vaan lisää ahdistukseen ja sitten tulee tää "no-okei-huomenna-aloitan-uuden-elämän"-vaihe. Oho, onkin vierähtänyt jo viikko kun saan itseni vihdoin taas hallintaan.

Tämän takia mun on pakko olla tarkkana kokoajan, yhteenkään virheeseen ei vaan olisi varaa.

Alkuun pääseminen on aina kaikkein hankalinta. Silloin sattuu eniten näitä lipsumisia ja sortumisia. Kyl mä sen ymmärrän. Mut mä oon tällanen "puhtaalta pöydältä"-tyyppi, ja siitä johtuu mun paha tapa alottaa aina alusta. Alusta alottaminen on suurin virhe mitä voin tehdä. Silti oon tehny sen virheen jo varmaan miljoona kertaa peräkkäin. Koska mä en ilmeisesti tajua sitä, että myös lipsun helpommin kun voin milloin tahansa alottaa uudestaan alusta ja päästä pakoon sortumisiani maksamatta niistä. Aloittaminen on aina helppoa. Mut siitä jatkaminen on vaikeaa.

Jos joku tätä mun blogia lukee, niin huomaa varmaan miten paikallaan mä pyörin. Ensin ihan itsevarmuutta uhkuen uhoan laihduttavani tikkulaihaksi ja perustelen kaiken itelleni, kunnes taas tulee uusi postaus "hups, oksensin taas!"
Miettikää, oon pyöriny tässä samassa tilanteessa jo melkein 3 vuotta. Lihoan vaan vuosi vuodelta, koska en mä aina jokaisen ahmimiskohtauksen jälkeen oksenna, ne on näitä "huomenna-aloitan-puhtaalta-pöydältä"-kohtauksia. Mä taidan tosiaan uskoa et kaikki mun ongelmat haihtuis sinä maagisena päivänä kuin "huomenna." :D Harmi vaan, et sitä päivää ei ikinä tule. Saan odottaa hautaan saakka, jos jään venaamaan et joku muu järjestää mun asiat. Sen pitäis olla minä itse. Mun pitäis ite välittää itestäni eniten.

Ja mä vihaan itseäni koska oon niin lihava. Kaiken muun mä hyväksyn itsessäni, mut en voi sietää kroppaani. Hmm.. katsotaas, se on myös ainut asia johon mä pystyn itse vaikuttamaan.
En voi mun pituudelle mitään. En voi mun kasvonpiirteille mitään. En voi mun jalankoolle mitään. Mut kropalle mä voin, ja aika paljonkin. Siks se onki niin tyhmää, et se on ainut asia joka mua todella häiritsee ja kokonaan mun käsissä.
Mun kehonkuva vaikuttaa ihan hirveesti mun elämään. Se on suoraan verrannollinen itsetuntoon ja itsevarmuuteen, ja ilman noita asioita mä en koskaan oo kokonainen oma itseni. Mä en pysty pukeutumaan miten mä tahtoisin, koska vaatteet ei tietenkään istu niin hyvin. Toinen asia mikä häiritsee vielä enemmän, on se että mä en pysty seurustelemaan.

Mä ahdistun helposti ja mulla on ihan hirvee sitoutumiskammo. Noi seikat saattais olla kyllä muutenkin, koska oon vaan sen tyyppinen ihminen. Mut aina kun joku on ihastunut muhun, mä rupeen ensimmäiseks miettimään: "Mitä ihmettä se näkee mussa? Kui se nyt musta tykkää kun se sais paljon paremmankin?" Vaik todellisuudessa mun pitäis ajatella et tottakai se rakastaa mua, niinhän mä itsekin teen.

Mä en pysty olee ihmisten kanssa, joihin mä olen oikeesti ihastunut. Mun itsetunto ei vaan anna periksi yksinkertasest, ja ihan kokonaan tän painon takia. Mulla oli juttua puol vuotta sitten yhden aivan täydellisen pojan kanssa. Ja häneen olin siis ollu jo kauan ihastunut, tai no vois oikeestaan jopa sanoa että rakastunut, kunnes tää yhtäkkiä alko osoittaa kiinnostusta mua kohtaan! Tää poika oli siis aivan kaikkea mitä mä halusin: tajuttoman hyvännäköinen (paremman näköinen kuin monet julkkikset :DD), pitkä, urheilullinen, kiva pukeutumistyyli, rento, hauska, järkevä ja vuoden mua vanhempi. Lisäks meil oli aivan samanlainen huumorintaju. Kaikki oli niiiiiiiiiin täydellistä hetken aikaa. Jopa MÄ, sitoutumiskammostani huolimatta, olisin ollu valmis vaikka naimisiin hänen kanssaan. Ja olisin vieläkin.

Mut se juttu kaatu sitten kokonaan puhtaasti mun omaan epävarmuuteen. En pystyny olee hänen seurassa ikinä kokonaan oma itseni, olin jäykkä ja kankee ja jännitin jotenki iha hirveesti. Olin epävarma. Ei mikään ihmekään, kun jätkä olis voinu saada kenet tahansa niin mun mielessä vaan pyöri et kohta se vaihtaa johonkin kauniimpaan kaveriin tämmösen läskipallon. Ja huom. olin silloin vielä yli 10 kiloa laihempi! Eli nyt jos koskaan olen kirjaimellisesti läskipallo.
Sen jälkeen kun tän pojan kanssa "erottiin", ei me koskaan edes seurusteluun asti edetty, niin mulla meni taas hurjaa alamäkeä syömisen ja päihteiden ja vähän kaiken kanssa. Ihan hassua, että yhtäkkiä menettää jotain vaan sen takia että pelkäsi sitä menettämistä niin paljon.

Tää on tosi kummallista, mut oon ruvennu viimeaikoina uskomaan jumalaan. En todellakaan myönnä sitä kenellekkään, mut kai mä sen tänne voin kirjottaa. Myöntää itelleni. Kaverit varmaan naurais mut pystyyn jos kertoisin. "Mikä ihme hihhuli sustaki on tullu!"
Ei mut ihan totta, kyl se helpottaa kun on joku kenelt pyytää asioita ja et voi uskoa et kaikella on tarkoitus.
Ei meijän perhe oo koskaan mikään uskovainen ollu. Enkä mäkään. En tykkää kirkossa käymisestä tai mistään muistakaan jeesusteluista. Ne on mun mielestä vähän tekopyhiä. Jos jumala on olemassa, niin mä uskon et sille riittää se et siihen uskoo ja turvaa jokainen omal tavallaan. Ja apua ja tukea tulee yleensä pyydettyä silloin kun menee huonosti. En mä ajattele et jumala hävittäis tollee ku naps vaan mun bulimian ja tois mulle Tinon takasi suoraan nenän eteen. Ei jumala tarjoile asioita kultalautaselle, vaan ihminen saa asiat joiden eteen se jaksaa ponnistella. Mä itse oon kuitenkin suurin herrani.
Tein jumalan kans täs yks ilta diilin; saan Tinonkin takasin, sitku oon saanu ensin itteni takasin. Haha, en mä tiedä tuleeko se ikinä toteutumaan, tuskin, mut se on asia minkä vuoks mä oon valmis edes yrittämään :)

Okei, nyt saa riittää näin syvällinen teksti :D Mua melkeen naurattaa. Mä haluisin elää täysipainoista elämää -ja täysillä. Mä haluisin seurustella. Tähän asti oon harrastanu vaan yhdenillanjuttuja, ja kaikkea muutakin merkityksetöntä sähläystä. Tottakai sellasten ihmisten kanssa on helppoa olla kenestä mä en välitä eikä kiinnosta miks ne musta tykkää. Kai sekin on vaan jonkinnäköistä hyväksynnän hakemista multa, kelpaan edes jollekkin tällasena kun en itelleni kelpaa.

Mulle tuli eilen illalla yhtäkkiä kauheen hyvä olo kun oltiin kavereiden kanssa piuhalla ja popitettiin ihan täysiä. Naurettiin ja sekoiltiin ja tehtiin kaikkea tyhmää ja hullua,-ja vieläpä ihan selvinpäin. Mä jotenkin tajusin taas kirkkaammin sen, et me kaikki vanhetaan ja kuollaan joskus. Onks muiden ihmisten mielipiteillä mitään väliä jos sulla on itelläs vitun hauskaa? Kunhan elät niin että sä ite tykkäät, niin se riittää. Mut jos sä ite et oo tyytyväinen elämääs ni sit se on paljon pahempi juttu. Ja mä en todellakaan nauti tästä kiinteästä kontaktista vessanpönttöön, joten mun iha oikeesti pitäis hankkiutua siitä eroon. Mun elämänlaatu paranis niin paljon. Olis ihanaa olla normaali-ihminen.

Näin viime yönä unta, et olin yhden kaverin kanssa shoppailemassa. Uni päätty just siihen et sovitin yhtä söpöä farkkuhametta, joka oli kokoa 36, ja se mahtu mulle! Siellä sit peilailin onneni kukkuloilla sovituskopissa ja ihailin laihoja käsivarsiani ja mahaani.

Ehkä se oli joku enneuni ;)