Sunnuntai

Miks on niin vaikee sanoo ei? "Ei, en mä halua nyt syödä." Ja viel vaikeempaa on pysyä siinä päätöksessä.

Lauantai meni muuten hyvin, mut illalla kaveri halus mennä kebabille. No, ei siinä mitään, lupauduin tulemaan seuraksi. Olin just syöny jogurtin ja leivän, ja ajattelin että kyllä mä kestän, ei ollu nälkä eikä mikään kummempi kebabmieliteko.
Mut jumalauta ku päästiin paikanpäälle; lämpimän kebabin ja paprikamajoneesin tuoksu huumas mut aivan täydellisesti. En kyenny ajattelemaan selkeesti. Olin valmis heittämää ihan kaiken laihtumist varten tekemäni työn hukkaan. Mitä tahansa, mä halusin kebabbia, NYT.
Tuli vähän samanlainen olo ku humalassa. "Iha sama, en jaksa välittää, huomenna on uus päivä." En ajatellu mitään.
No, syötyäni kebabin, tarkemmin ottaen ahmaistuani sen, mulle tuli taas se tuttu tunne. Sama huono, säälittävä, saamaton, inhottava läskiolo. Mä olin taas tehny syntiä. Mä olin taas pettäny itseni. Mä olin taas sortunu.
En päässy oksentamaan kebabin jälkeen. Kärvistelin sit omatunnontuskissani ja keksin taas saman vanhan kipulääkkeen: "Alotan huomenna alusta. Kokonaan puhtaalta pöydältä. Tää oli viiminen kebab. Okei, tänään saa viel syödä. Huomenna sit. Joo, sit mä näytän kaikille ja rupeen laihtumaan. Huomenna."

Söin samana iltana sit viel suklaata ja join cokista ja frezzamoccaa.

Tää on niin mua. Niin helvetin perus mua. Kusetan itteänikin ihan 6-0.

Suoraan sanottuna rakastan lykätä asioita. Teen aina kaikki asiat vasta sitten kun on ihan pakko. Luen kokeisiin edellisenä iltana kello 1 yöllä, samoihin aikoihin väännän myös kaikki vaativimmatkin esseet, työharjottelupaikan hommaan paria päivää ennen jakson vaihtumista, siivoan huoneen vasta kun siellä ei mahdu enää kävelemään ja laihdutan vasta kun siihen tulee jokin "tarpeeksi painava syy."

Mun lempisanonta on et "ehtii sitä myöhemminki, kyl täs on viel aikaa." Odotan aina viimeiseen asti et kaikki asiat järjestyis ilman et mun täytyis panna tikkua ristiin. Ja jos ei järjesty, teen kaiken hutiloiden ja puol läpällä, mitä tahansa, kunhan vaan pääsen pian taas jatkamaan kattoon syljeskelemistä. En mene sieltä mistä aita on matalin, vaan odotan et aitaan ilmestyy portti tai se räjähtää maantasalle. Oon vetelä, mukavuudenhaluinen ja patalaiska. Multa ei löydy ollenkaan sisua ja kunnianhimoa. Ei mikään ihmekään et mikään ei koskaan onnistu, kun en ikinä edes yritä täysillä ! En usko itseeni. En usko että musta on mihinkään.

Elän helppoa elämää. Kaikki on kivaa, kunhan ei tarvii tehdä uhrauksia, kunhan ei tarvii ottaa vastuuta ja kunhan ei tarvii ajatella.

Mun on pakko ryhdistäytyä, reipastua ja ottaa itteäni niskasta kiinni. Mulle on tulossa ylioppilaskirjotukset vuoden päästä (lukiopaketti) ja täytän kuukauden päästä 18. Mun on pakko alkaa kantaa vastuuta itestäni ja valinnoistani. Kukaan ei tee ylioppilaskirjotuksia mun puolesta. Kukaan ei laihduta mun puolesta.

Mä voisin olla pitkä nätti blondi, mut sen sijaan oon läski bulimikko. Ja mä oon tätä tasan niin kauan kunnes ite päätän tehdä jotain asian eteen.

Mulla ei toimi mitkään hitaasti&varmasti-taktiikat, koska oon kärsimätön ja turhaudun helposti.
Laihduttaminen ei oo helppoa. Kauneuden eteen on kärsittävä. Mun on heittäydyttävä vähän hulluks. Pistettävä itteni täysillä likoon ja kunnolla töihin. Mun on kerrankin tehtävä urhauksia ja koettava hiukan kipua mulle tärkeen asian eteen.