Road tripille!

Mulla on mennyt taas saman kaavan mukaan kuin aina; välillä hyvin, välillä huonosti ja välillä hyvin huonosti. Välillä mietin et onko mulla edes syömishäiriö ja välillä tunnen itseni sairaammaksi kuin koskaan.
En ole oksennellut pitkään pitkään aikaan! Pisteet siitä minulle. Mut olen kyllä ahminut ja mässäillyt ja vaipunut syvään itseinhoon.
Mulla on elämässä menossa niin paljon kaikenlaista nyt. Syksyllä muutto uudelle paikkakunnalle, kauas kavereista ja poikaystävästä. Mua pelottaa miten mun elämä tulee muuttumaan, taas. Tuntuu, et oon fyysisesti ja henkisesti niin piipussa, etten vaan jaksaisi näitä suuria muutoksia mitä elämä tuo mun eteen. Haluisin hetken aikaa pysyä aloillani ja olla vaan, silleen että kaikki ois hyvin.

Hetken päästä ois tarkotus lähteä kaveriporukalla road trippailemaan. Ihan innolla menen - tulee oltua pois jääkaapilta. Tosin tulee kyllä juotua kaljaakin ja syötyä epäterveellisemmin. Äh, ja äsken ahmin suklaalevyn.. On tullut oltua pilvessäkin koko viikonloppu. Se on kyllä petollista ruokahalun kannalta. Pilvessä ei jotenkaan jaksa välittää todellisuudesta, ja siitä että on läski ja että paskaruoka lihottaa. Silloin vain syö ja syö ja syö.

Mua ällöttää oma kuvani peilistä. Oon löysä ja lihava. En ymmärrä miksi AINA valitsen ruuan oman hyvän oloni sijaan? Mulla on niin hyvä ja itsevarma olo aina, kun oon syönyt vähän. Toivon todella, että toi muutto ja elämänrytmin saaminen paikoilleen auttaa mua tän ruokailunkin kanssa. Mä niin haluaisin voida hyvin. Olla terve ja onnellinen, ja rakastaa peilikuvaani. Olla tyytyväinen itseeni!

Surrrrprise..

Maanantai ja tiistai meni tosi hyvin. Tänäänkin meni ihan hyvin, kunnes pikkusisko halus mennä Cafe Braheen. Hän oli täällä mun luona kylässä siis. Noh, kai se sopii, ajattelin. Ajattelin juoda vain kahvia, ja ihailla kevät päivää kahvilan ikkunasta. Ei mulla ollut nälkä, eikä mielitekoja, kun oltiin juuri syöty aamupala. Ja eilen oltu spinningissäkin, olo oli hyvä ja kevyt, en halunnut pilata sitä.

Paikan päällä kuitenkin ihana leivosten tuoksu täytti mut. Ja se kuinka hyviltä ne kaikki näyttivät! Päädyin lopulta ottamaan juustokakun palan ja frappe-kahvijuoman. Mun teki niin kovin mieli.
Pikkusiskoni ei jaksanut syödä muffinsiaan loppuun, joten söin senkin mitä häneltä jäi. Kun lähdimme kahvilasta, tunsin sen heti - inhottavan läskiolon. Reidet ja maha tuntuivat paisuvan. Mua alko oksettaa oma itteni, kuvottava läskeyteni ja se miten olin taas sortunut. Enkö mä ikinä opi, et mulle ei tuu hyvä olo mistään herkuttelusta?

Mua alko hermostuttaa. Suoraan sanottuna menin ihan sekasin henkisesti. Halusin äkkiä kotiin, ja toivoin kokoajan pikkusiskonikin pian häipyvän. En nyt kestä kenenkään seuraa, ajattelin. Kun pikkusiskoni lähti, alkoi hullu ahmimiskohtaus. Söin nuudelia, suklaata, karkkia, valmishampurilaista, jäätelöä, sämpylää...
En kuitenkaan oksentanut, vaikka maha huusi hoosiannaa. En vaan pystynyt oksentamaankaan, pelkään, että multa tippuu oikeesti hampaat. Uhkailin itteäni ties millä viikon paastoamisilla sun muilla, ja menin sänkyyn itkemään.
Mua turhauttaa niin paljon. Oma itteni ja tää pahentunu tilanne bulimian kanssa. Saattaa olla päiviä, kun menee ihan hyvin. Itteni ja syömisen kanssa, vaikka herkuttelisinkin vähän. Sitten saattaa olla päiviä, kun menee niinku ihan todella todella överiksi. Koita tässä löytää joku tasapaino.

Välillä menee niinkin hyvin, että ostan herkkuja kaappeihinkin. Ajattelen, että luotan itseeni. Ja hetken oikeesti syönkin kun normaali-ihminen. Kunnes tulee joku takapakki tai muu vastaava, mikä järkyttää mun mielenrauhaa. Ennen pitkää olen aina ahminut kaikki herkut mitä olen ostanut. Aina. Mulla ei oo koskaan kulunut mikään herkku "silleen normaalisti" loppuun.

Mä taistelen ruuan kanssa joka ikinen päivä. Oon niin väsynyt tähän. Ahmin sillon ku en kiellä iteltäni mitään, ja ahmin kaks kertaa enemmän jos kiellän itseäni syömästä. Ahmin jos mulla on paha mieli, ahmin jos mua hermostuttaa ja jännittää, ahmin jopa jos tunnen oikein voimakasta jännitys iloa! Puran niinkun ihan kaiken ruokaan. En osaa käsitellä näköjään tunteita muutoin.

Ja muulloinkin ruoka oikeesti salakavalasti himottaa mua. Kyl mulla on hyvä ruokahalu muutenkin ollut aina lapsesta asti.

Viime aikoina mulle on tullut sellainen, (varmaan johtuen useista peräkkäisistä viimeaikaisista ruokamyrkytyksistä?) että mua kuvottaa ruoka usein. Ei tee mieli _mitään_. Outoa. En oo koskaan kokenut tällasia. Mutta voi olla kauhee nälkä silti. Sit närpin jotain pientä, ja oon tyytyväinen itteeni. Mut auta armias sitkun tulee niitä päiviä, et ruoka alkaakin maistua.. sit se himottaa helvetisti ja sorrun väkisinkin ahmimaan, kun oon pitänyt itteäni niin nälkiintyneenä sitä ennen.

Huomaan, että mun mahalaukkukin on pienentynyt. En pysty syömään enään niin paljoa, ja maha menee sekasin aina kun ahmin. Mut mikään näistäkää ei silti estä näit kohtauksia. Huoh.

Kumpa voisin lopettaa syömisen kokonaan. Voi jumalauta et menee hermot. Mä en jaksa tätä pelleilyy tän kanssa. Mua pelottaa ostaa mitään ruokaa kotiin enää, ku ahmin ihan oikeesti _kaiken_. Salaattikin varmaa menis, jos muuta ei olis !

Kesä-aika

Havahduin taas kerran siihen, että aika on yks maailman hulluimpia illuusioita. Kellon siirto, ja heti tuli sellanen olo, että mun elämästä ois kadonnu tunti. Vaikka todellisuudessa en oo eläny sekuntiakaan vähempää.
Tajusin muutenkin, että kyttään ihan liikaa kelloa. Siis syömisten yms kanssa. Lasken tosi tarkkaan, että syön 4 tunnin välein, enkä sillon ku on nälkä. Elän tavallaan muutenkin kellon mukaan, niinkuin varmasti jokainen ihminen jollain tapaa, mut mitä hittoa. Miks. Ei mulla oo mikään kiire mihinkään, ei mun tarvii rytmittää mun elämää mitenkään tällä hetkellä, ei mul oo mitään syytä elää yleisen aikakäsityksen mukana. Voin elää omani mukaan. Tekis mieli piilottaa kaikki kellot koko kesän ajaksi !

Lueskelin tässä vanhoja päiväkirjoja, ja vanhoja facemerkintöjä. Nauroin, itkin ja muistelin. Tajusin tosi kirkkaasti yhden asian, varsinkin kun päiväkirjoja lueskelin. Meinaan sen, että mä oon saanu elämässä IHAN KAIKEN mitä oon halunnu. Viiveellä, ja huomaamatta, mut saanu kuitenkin. Tuli jotenkin ihan järjetön hyvän olon tunne ja tavallaan outo tunne. Koska mä oon oikeesti toivonu aika hassuja asioita sillon nuorempana :D
Ai luoja täst tulee taas varmaan pitkä teksti taas hahah..

Siis kun mähän meinasin nuorena joka syntymäpäivä tehdä itsemurhan. En ikinä päässyt mihinkään yritykseen asti, mut suunnittelin huolella. Ja olin jonain vuonna tehnyt listan, mitä haluaisin kokea vielä, ennen ku kuolen. Mut siis, en todellakaan uskonu niitten asioitten tapahtuvan. Ikinä.

Toivoin nuorempana töissäkäyvänä ihan vitusti, että mulla olis joskus aikaa ja vapautta. Et ehtisin olla vaan ja toteuttaa itseäni ja tehä kaikkee hulluu. Ja nythän oon saanu sitä oikeen roppakaupalla. Nauttinu elämästä ja löytäny siit uusia kulmia. Ja tajusin just, et varsinkin tää talvi, on ollu pelkkää AIKAA. Pelkkää aikaa mulle itelleni. Oon asunu yksin taas, ja nyt mulla on ollu aikaa pohtia kaikkea ja piirrellä. Vaik tää on tuntunu raskaalta, ni se on ehkä vaan johtunu siitä, et mä en oo ennen pohtinu näin paljon (:DD) Tajusin, et mul ei oo koskaan ollu aikaa ajatella näin paljon, ku nyt talvella. Oon pohtinu niin masentavia asioita ja eristäytyny, et menetin oikeen kaiken sosiaalisuuteni. Se teki mut entist masentuneemmaks, koska en oo tottunu sellaseen elämään ja yksinäisyyteen. Mut tää on hyvä juttu, et sain kokea sen!! Täähän on loppupeleis oikeesti avartanu mua ihan vitusti. Tuula sano hyvin, et ihminen ei oo millonkaan niin itsekeskeinen, ku sillon ku se on masentunu. Ja toi on aivan totta. Tän koko talven oon pyöriskelly tasan itsekeskeisyyteni ja itsesäälini kylmyydes, enkä miettiny yhtään mitää muuta ku omaa elämääni, omii asioitani, itteäni, omaa kroppaani, syömishäiriööni, omaa ajatusmaailmaani... Mul ei oo koskaan ollu aikaa keskittyy itteeni näin paljon, ja vaik oon ehkä löytäny masentavii asioita, ni se on hyvä, et oon ylipäänsä löytäny ne. Tää vaihe ois tullu takuulla joskus eteen.

Toivoin, et saisin joskus kokea seksiä, mil on merkitystä. Ihmisen kans, keneen siis oikeesti oon ihastunu. No sainhan mä! Itseasias tajusin muutenki, et oon saanu kaikki ne 3 ihmistä, keneen oon aivan tulisesti ollut ihastunut nuorempana. Muutenki siis, ku sänkyyn. Vaikka en suhteeseen asti, niin oon saanut niistä enemmän, ku ikinä oisin voinu uskoo.

Toivoin, et saisin kokea seurustelun. Ja no, tässä sitä parisuhteillaan sitten. Tajusin, et oon nuorempana toivonu seurustelua muutenkin ihan vääristä syistä. Toivoin sitä siks, et saisin jonkun "parantamaan" ja "pelastamaan" mut, mun omalta paskalta elämältä. Unohtamaan itteni tavallaan. Nyt todellaki tajuan, et ei toisen ihmisen kuulu olla sun koko elämä. Jos sulla on omia ongelmia, niin ei parisuhde niitä mihinkään poista. Ne itseasias hankaloittaa sitä parisuhdetta. Ja tää Seppokin tuli mun eteen vasta silloin, kun olin tyytyväinen itteeni ja olin jo lakannut kaipaamasta mitään seurustelua. Olin iha unohtanu jotkut seurusteluhaaveet siis, ku tuntu niin hyvält elellä itekseen sillä hetkellä, ja sit tulikin tää Seppo... Viel sellanen ihminen, keneen en ollu mitenkään kiinnittäny huomioo ensisilmäyksellä.

Toivoin, et saisin tutustua saman henkisiin ihmisiin, ja sellasiin jotka polttaa pajaria. (Hah mikä toive.) Mut muistan, et mua kiinnosti pajari hirveesti sillon, kun en ollu ikinä kokeillu. Se oli niitä aikoja, kun hurahdin ensin reggaeen ja sitten aloin jo vähän ajatellakin jotain. Mut kaikki mun kaverit oli jotain onnelatyttöjä, joiden kanssa en tuntenu enää oikeen mitään saman henkisyyttä. Mua ahdisti niitten seura välillä tosi paljon.
Ja no, kun nykypäivää mietitään, niin kyllä noita pajapäitä on lähipiirissä aika paljon! Pilvenpoltto on itseasiassa niin yleistä touhua nykyään, että melkeen vituttaa välillä. Tai siis se hypetys mikä teineilläkin sen ympärillä on. Ei se oo niin ihmeellistä.
Pajauttelu on kivaa, jos on just sillä tuulella. Mut oon tajunnu, et se ei kyllä oo kovastikaan mun juttu. Koen itteni niin laiskaks ja aikaansaamattomaks muutenkin, etten tavallaan tarvii mitään korostusta siihen puoleen. En nauti itestäni epäsosiaalisena ja hitaana ja jumisena, koen et oon tavallaan sitä niin paljon muutenkin. Mua oikeestaan vituttaa oma epäsosiaalisuuteni välillä, koska oon aina ihaillu energisyyttä, sosiaalisuutta, itsevarmuutta ja puheliaisuutta muissa ihmisissä.
Mut mitä tohon samanhenkisyyteen tulee, niin sitäkin oon kyllä saanu. Koen, et nykyään tunnen tosi paljon ihmisiä, ketkä on samalla aaltopituudella jotenkin mun kanssa. Ja toinen asia on, etten enää ees haikaile samanhenkisyyden perään. Oon pyrkiny kattoo ihmisiä pintaa syvemmälle ja yksilöinä. Vaik edelleen toki on paikkoja ja seuraa mis en vaan viihdy...

Toivoin, et saisin kokeilla piriä ja essoja. Se kuulosti niin hauskalta, kun Tiina niistä joskus selitti. Kun sitten piripäissä on tullut aika kiitettävästikin pyöriskeltyä, ja kiekon puolikas parhaillaankin taskussa, niin eipä nekään niin ihmeellisiä juttuja ole. En oo enään sellainen "jee haluun olla shekaisin"-ihminen, vaan käytän huumeita ihan puhtaasti nautiskeluun tai tajunnanlaajentamiseen. Hauskanpitoon. Ne on mun mielestä yks ihanista asioista elämässä, kun osaa käyttää järkevästi.
Mut joku porekin, vaikka sehän on vaan vahva piriste eikä mitään muuta, niin kyllä mä tykkään siitä, vaikka jotkut sitä vihaa ja pitää nistihuumeena. Tottakai siihen voi jäädä koukkuun, mut se on käyttäjän vika, ei aineen. Mä tykkään siitä miten se antaa mulle energiaa ja sosiaalisuutta, se korostaa just sitä puolta mussa, mihin kaipaan korostusta välillä.
Mdma:han sitten taas on ihan puhdasta rakkautta tietenkin. En usko, et kukaan voi olla tykkäämättä siitä. Sen avulla mä oon aina saanut jälkeenpäinkin voimaa jaksaa arkena, ihan vaan muistelemalla sitä fiilistä ja kuinka paljon oon rakastanut maailmaa silloin. Mulla on tähän mennessä 3 parasta mämmikertaa mitä muistelen.
Ja onhan sitä tullut kokeiltua monta muutakin juttuja, ja en usko, että uudet kokeilut tulee loppumaankaan. :) Sen verran uteliaisuutta ja tiedonjanoa löytyy, ja sellaisissa matkoissa huumeet auttaa kivasti.

Toivoin, että pääsisin lentokoneeseen ja ulkomaille. Noh, tuli sekin koettua viime kesänä. Rhodoksen reissu nyt ei mikään huikea ollut, mut siit oli ihan hyvä aloittaa. Ja oli se kuitenkin aikamoinen kokemus.

Toivoin, et mun ja meijän äidin välit paranis. En muistanukaan, et oon joskus todella vihannu äitiä. Koska nykyään rakastan sitä. Ja meil on tosi hyvät välit, vaikka ei nyt ihan niin läheisiä olla kun voitais, ihan vaan koska ollaan niin erilaisia ihmisiä.

Noh, toivoin joitain muitakin juttuja, mitä nyt en jaksa enää kirjoittaa, tuli myös mieleen kaikkia jänniä pikkujuttuja. Kuten sen, kun rennon terassilla näin 3 hauskannäköstä poikaa, ja ajattelin et "tollasiin just ois hauska tutustua." Tuli viikonloppu, menin toiselle paikkakunnalle ryyppäämään Tuulan kanssa ja se vei mut uusien tuttavuuksiensa kanssa ryyppäämään, jotka oli just nää 3 poikaa !!! Ja vieläkin siis tunnen nää 3 poikaa, yhdestä tuli ihan suht läheinenkin ystävä ja 2 muuta on ihan kivoja juttukavereita aina kun törmäilee jossain.
Kerran ruokatauolla oltiin subissa syömässä töistä, kun näin prismassa rastapäisen omega-myyjän. Katoin heti, että onpas hyvännäkönen. Seuraavana päivänä mentiin Eevan kanssa toiselle paikkakunnalle pubikierrokselle, törmäsin tähän poikaan ja tää tuli mun luo yöksi. hahah..
Kyttäilin aikani joskus yhtä Anttilan myyjää, joka näytti hauskalta hapsoissa parrassa. Nykyään tääkin on ihan mun kaveri.

Toivoin, että olisin hoikka. En oo koskaan haaveillu mistään anorektisesta laihuudesta, ainoastaan hyvästä ja terveennäkösestä kropasta, missä viihdyn itse. Ja sainhan mä senkin silloin 2 vuotta takaperin, kun laihduin aikalailla 16 kiloa. Ai vitsi sitä, miten hyvältä musta tuntu päivittäin, sitten ku tajusin, että oon laihtunu. En meinaan aluksi ees tajunnu sitä, vasta kun housut mitkä ei ollu ennen menny mulle edes kiinni, putos jalasta.
Mut tajusin, että mä sain sen kropan, vasta kun musta _alkoi tuntua laihalta_.
Vasta kun en tuntenu itteäni sotanorsuksi, ja vasta ku tavallaan kiinnostuin muista asioista ku omasta kropastani ja vasta ku elämä alko pyöriä jonku muiden asioitten kuin kirjaimellisesti mun oman navan ympärillä.
Mä tajusin, että tähän virheeseen oon nyt taas talven aikana kompastunu. Oon antanu tylsistymisen ja lihomisen tehdä tuhoja mun itsetunnolle. Ihminen on just sitä mitä se tuntee olevansa. Ihmisestä tulee just sitä, mitä se valitsee olla. Puhuttiin tästä just Santun kanssa, kun se on vähentänyt pajarin polttoa huomattavasti, niin se on huomannut, et elämästä on tullut paljon aktiivisempaa ja kirkkaampaa. Tottahan se on, jos sä valitset olla laiska ja aikaansaamaton päivittäin, niin sun elämästä tulee just iso kasa mitään-tekemättömyyttä.

Mä oon tavallaan saanut itteni uskomaan taas, et olen hirvittävän läski. Ja et olen ruma. Ja epäsosiaalinen. Ja mitätön. Ja et mun hiukset on hirveet. Ja vaatteet on rumia. Ja mitä kaikkee.. Ja et kaikki vihaa mua ja oon kamala ihminen. Ja et mä vihaan itteäni.
No ei ihmekään et saan ahdistuskohtauksii, pelkotiloi ja ahmimiskohtauksii tuhat kertaa enemmän ku pitkään aikaan !

Mun täytyy nyt alkaa toitottaa itselleni ihan päinvastasia asioita. Ja laittaa rattaat taas pyörimään! Ihana kevät<33 --="" juoksulenkille="" nyt="">

Aivoja vääntävää pohdintaa

Jatkanpas tota edellistä tekstiä. Oon pohdiskelevalla fiiliksellä. Tähän tulee nyt ehkä asioita, mitkä ei välttämättä kuulu syömishäiriöblogiin, mutta minähän saan päättää. :)

Mun teki mieli eilen kertoa mun poikaystävälle mun syömishäiriöstä. Kivut oikeastaan pilas sen, mut en tiedä olisinko pystynyt muutenkaan. Mua on alkanut vähän ahdistaa mun ja Sepon suhde. (nimi muutettu...)
Luulen, et se johtuu siitä, ettei puhuta mun mielestä tarpeeksi. Välillä on sellanen olo, kun ois ihan tuntemattoman ihmisen kanssa. Seppo on aika huono puhumaan, ja mäkin oon aika huono avautumaan. Kyl meillä yleismaailmallista keskustelua riittää, ja vaikka poliittisia mielipidekeskusteluja, mut mitään henkilökohtaista ei juurikaan puhuta. Eikä juurikaan puhuta seksistä. Sen aikana kyllä yms, mutta ei fantasioita tai mieltymyksiä. Tuntuu, etten oo päässyt Seppoa "lähelle" noin henkisellä tasolla mitenkään. Eikä se mua. Tuntuu välillä, et eihän me herranjumala edes tunneta toisiamme.

Itseasiassa tajusin, että aika harva ihminen tuntee mut oikeasti. Mä oon aina ollu tällanen, tullu toimeen kaikkien kanssa, tykänny kaikista, sopeutunu kaikkeen ja oikeasti viihtyny kaikkien kanssa ja melkeen kaikenlaisen tekemisen parissa. Mulla on kavereita laidasta laitaan, ja tykkään niistä kaikista ja niistäkin piirteistä, minkä takia jotkut niitä vihaa. Mun mielestä ihmiset erilaisine persoonineen on vaan kiehtovia. Mut harvoin päästän ketään _oikeasti lähelle_ mua.
Eri ihmisten kanssa on eri jutut mistä puhutaan. En mä puhu hienostuneelle snobityttelille mun viikonloppujen räkäsistä sekoiluista, en mä paasaa niille ihmisille filosofisesti tai yhteiskunnallisista ongelmista, joita ne ei kiinnosta. Susannalle jaan miesongelmat, Tiinalle sekoilut, äidille "kiltin tytön" jne... Nää kaikki mun kaverit kyllä tuntee mut jollain tasolla, vaan yhden puolen musta kylläkin.
Itseasiassa järkytyin äsken, kun tajusin, että meijän äiti tuntee mua varmaan vähiten maailmassa. Mun oma äiti ei yhtään tunne mua. Kai se niin yleensäkin menee, jos on tosi erilainen vanhempien kanssa. Kotiin mennessä vedän pokerinaaman päälle. Oon se äidin kiltti ja rauhallinen tyttö, joka ei koskaan kokeilis huumeita, yhdenillanjuttuja, varastamista eikä tekis muutenkaan mitään tyhmää tai vastuutonta tai pitäis työttömyyttä "ihan kivana" juttuna.
Todellisuudessa mä kai rakastan näitä tyhmiä ja vastuuttomia asioita. Oon kokeilun ja jännityksen haluinen. Auktoriteettikammoinen. Vihaan sitä, että joku muu ihminen, työnantaja tai jos nyt pitkälle lähdetään niin yhteiskunta kertoo mulle, että miten mun pitää elää. Mähän olen kokeillut huumeita suonensisäisestikin. Meijä äiti ei ikinä uskois sitä musta, eikä kukaan muukaan päällepäin. Oon tehnyt oikeasti paljon tyhmiä asioita, vain siksi, et oon pyrkiny eroon rajoista. Mun mielestä on ihana tuntea, että mä voin helvetti sentään, tehdä IHAN mitä mä haluan. Meijän äiti on ollu mun nuoruudessa aikamoinen tyranni, ja on vaientanut mut täysin. Oon tietyl tapaa varmaan halunnu korostaa sitä piirrettä itessäni itelleni, et mä olen täysin meijän äitin vastakohta ja täysin sen hallinnan ulottumattomissa. Nää on jänniä juttuja.

Tää kaikki on vaan ehkä tehny musta sen ihmisen mikä mä olen. En anna itestäni ihmisil paljon ulos, ehkä jopa sanon niil joskus mitä ne haluaa kuulla tai oon hiljaa vaan, koska se on paljon helpompaa. Mä en aina uskalla kertoa mun oikeaa mielipidettä. Mä vaan _sopeudun_. Ehkä täst just johtuu se, et annan ihmisille vaan just sen puolen itestäni, minkä tiiän et ne haluaa? Et sen takia tuun niin loistavasti toimeen kaikkien kanssa? Mut toisaalta kun mä sopeudun myös paikkoihin... Saisin itteni viihtymään varmaan kirkossakin.
Nykyään sopeudun jo kaikkeen pahaan tässä maailmassakin, sitä sanotaan kai silmien sulkemiseksi. Ehkä tää on ollu mun keino jo ihmissuhteissakin ajat sitten? Keino selvitä kotona äidin kanssa? Nää menee niin alitajuntaisiks jutuiks jo, et vaikea arvioida..

Tätä just tarkotan. Musta tuntuu, et oon täynnä pimeitä salaisuuksia, joita kukaan ei vois ikinä uskoo musta. Tää bulimia kai lukeutuu niihin myös. Ei oo suuri homma _kertoa_ täst jollekkin, mut se on suuri homma et joku ymmärtäis tätä. Mä en usko, et tätä voi ymmärtää kukaan psykologi tai kukaan mun kavereista, jos ne ei oo ite kokenu mitään vastaavaa. Ei huumeriippuvuuttakaan voi ymmärtää, jos et oo ite käyny sitä läpi. Tai voi ymmärtää, kaikella myötätunnolla, mut ei ____ymmärtää_____.

Tää mun entinen kämppis, sanotaan vaikka Tuula, on tähä mennessä varmaa ainut ihminen, joka on nähny musta kaikki puolet. Ja jolle oon pystyny kertomaan asioita ihan täysin niinku ne on. Kaikista aiheista. Mitään pois jättämättä. Mun ei oo ikinä tarvinnu henkisellä tasolla sopeutua hänen kans mihinkään. Se on ihan mahtavaa, et on olemassa ees yks sellanen ihminen.
Tai siis, mä tiedän et kaikilla ihmisillä on pimeitä salaisuuksia. Ihmisten persoonat koostuu näistä pimeistä salaisuuksista, hyvistä ja huonoista ajoista, lapsuudesta, vanhempien asettamista rajoista ja mielipiteistä, yhteiskunnan asenteista. Siinä vaiheessa, kun sä tiedät jonkun muun ihmisen salaisuuksia, sä tunnet jonkun. Mä uskon ihan täysin siihen, et ei oo olemassa hyviä ja pahoja ihmisiä, vaan elämä tekee meistä sen mitä me ollaan ja miten me ajatellaan.
Jotkut ei vaan ikinä tiedosta tätä. Jotkut ei koskaan mieti "kuka minä olen" ,"mitä minä haluan tehdä", "MIKSI minä olen tällainen." Ne pyörii täällä muitten ihmisten pillin mukaan. Omaksuu muiden ihmisten aatokset. Mä en ite "usko" mitään mitä mulle syötetään. En vaikka lukisin kuinka fiksua kirjaakin. Ne on kuitenkin aina jonkun toisen päätelmiä, lähtösin toisesta ihmisestä, jolla on eri kulttuuri, kotikasvatus ja pimeät salaisuudet kun mulla. Ne on sen ihmisen uskomuksia, on hienoa että se on kirjottanu niistä ja päästäny jonkun päänsä sisään. Niillä voi kyllä tuntea samanhenkisyyttä, ja niihin voi samaistua ja ennen kaikkea niistä voi oppia. Oppiminen on aina hyvä. Mä just luin anthony de mellon kirjaa joskus talvella, ja se anto tavallaan muodon kaikille sekaville ajatuksille mitä mun päässä oli ennen vilissy. Mä samaistuin moneen kohtaan siinä, ja lopuista ajattelin, että mahtavaa, joku on ajatellut vielä pidemmälle kuin mä, ja saanut sen sanoiksi. Mä opin siitä vitusti. Sillon pitää vaan tiedostaa, että SÄ et usko niin, sä olet vaan oppinut uskomaan niin. Eikä sun kannata uskoa kaikkea. (Tätä siinä kirjassakin toitotettiin ;)) Mun oma mielipide on, et esimerkiksi moraalikäsitykset on ihan erilaisia _joka_ ihmisen kohdalla _jokaisessa_ eri tilanteessa. Ei oo olemassa yhtä oikeaa ja väärää. Vaan oikea ja väärä on seurausta siitä, mitä me edustetaan ihmisenä. Ja sehän muuttuu koko elämän ajan, riippuen siitä mitä me joudutaan kokemaan. Uskoisin, että kodittomalla pulsulla on ihan eri käsitys oikeasta ja väärästä,(riippuen vielä tilanteesta) kuin jollain hyvin tienaavalla pukuherralla. Tähän just perustuu se, että mun mielestä sä et voi tehdä itse itsestäs hyvää ihmistä. Sä voit kyllä päättää tehdä hyviä pieniä tekoja, mut et sä voi niin huijata karmaa. Faktahan on kuitenkin se, että toisen ihmisen onni on toisen ihmisen epäonni. Jokatapauksessa, ja aina, kun tarpeeksi pitkälle ruvetaan miettimään maailman kiertokulkua. Niinhän se menee luonnossakin, syö tai tule syödyksi. Ja sen huomaa, kun katsoo tätä meijän yhteiskuntamalliakin, joka perustuu vähempi osaisten riistoon. Luonnon riistoon. Ihminen vaan on kilpailuhenkinen ja itsekäs olento, osittain jopa luonnostaan, vaikka sille ei ois mitään pointtia, koska meil ei ole luontaista vihollista. Paitsi toinen ihminen. Me taistellaan toisiamme vastaan, vaikka voitais päättää elää ihan toisin.
Sitä voi myös luulla olevansa hyvä ihminen. Esimerkiksi naisen israelissa kuoliaaksi kivittänyt, voi oikeasti luulla olevansa hyvä ihminen, koska se on heidän kulttuurissaan oikein. Kuka sen voi loppupeleissä määrittää, mikä on hyvää, pahaa, oikein tai väärin? Ei kannata yrittää olla hyvä ihminen, sun kannattaa vaan elää siinä uskossa et sä olet. Ei vittu tää karkas ihan käsistä, en jaksa kirjottaa enää edes ku aivot ihan solmussa.Mut pointti oli et jos ihmiset tuntis paremmin ittensä, tää maailma olis ihan erilainen paikka. Tiedostamisesta ihan oikeasti lähtee aika suuret muutokset. Kyseenalaistamisesta.

Noh, suurin osa mun kavereista on just tällaisia, jotka ei kyseenalaista. Eikä tiedosta. Niistä yksinkertasesti välillä huomaa, et ne ei tajua mistään mitään. Eikä niit usein kai kiinnostakaan tajuta. Ne ajattelee tosi paljon rahaa, haluaa naimisiin ja hyväpalkkaisen työn. Mun mielestä siinä ei siis oo mitään väärää. Voi olla et tuun itekin haluamaan noita asioita viel joskus. Mietin vain, että ajatteleeko ne oikeasti niin, onko ne koskaan ajatellu edes mistä nää ajatusmallit on tullu niille?
Mä luulen, et siks tää maailma on sellainen kun on. Ne, jotka ei tiedosta, on päättäjiä johdossa ja tienaa vitusti rahaa, ja ne on ikävä kyllä niitä ihmisiä, jotka tekee muutoksia tähän maailmaan. Niitä, jotka on jaksanu pakertaa tän yhteiskunnan eteen, lukenu jokasen toisen kirjottaman sanan kirjasta pilkun tarkkaan, uskonu vanhempien motkotukset siitä, että tienaaminen ja työnteko on hyvästä. Sitten on ihmisiä, jotka ajattelee ja tiedostaa, mutta kokee että eivät voi tehdä mitään. Vähän samanlaista, kuin tää mun bulimia. Jokainen ihminen voi kyllä tehdä jotain itselle tärkeiden asioiden eteen, jos haluaa. Työtä se kyllä vaatii.
Mä itsekin mietin just tästä syystä, et olenko mä vaan laiska tän bulimian suhteen? Onko mun vaan helpompi kärsiä hiljasuudessa, kuin alkaa muuttaa asioita? Siksikö mä loppupeleissä en ole parantunut? Minun käsissänihän tämä on. Pelkäänkö mä vaan elämää ilman tätä? Oonko mä niin tottunut tähän, etten osaa kuvitella millaista elämä olis ilman?
Tääkin pätee moneen asiaan. Jos ei oo ikinä ollut työtön, pelkää työttömyyttä. Jos on ollut pitkään työtön, alkaa pelkäämään työntekoa. Päättäjätkin vetoaa lauseisiin: "Näin on ennenkin tehty." tai "Se on laki."
Lakiahan ei voi muuttaa, eiiii...Ihminen vain yksinkertaisesti vierastaa muutoksia, positiivisiakin.

Olin jossain vaiheessa aivan kuollakseni ihastunut yhteen Nikiin. Se ihan oikeasti _ymmärsi_ mua. Minuna. Tarkotan nyt tällä henkisellä tasolla just, pystyi puhumaan ihan kaikesta. Sen takia siit yli pääseminen oli vaikeaa, meijän juttuhan loppus siihen et tää herra jäi subukoukkuun. Nykyään se on kai tyhjäpäiseen narkkariin verrattavissa, kuulemma aikamoinen säälittävä ja moraaliton paskakasa nykyisin. Se pyöri narkkaripiireissä jo silloin, ku tutustuttiin.
Luulen itseasiassa, että jo silloin se oli itsekeskeinen paskakasa, kun mä tunsin sen. Mut mua kiehto sen paskamaisuus tietyl tapaa. Mua kiehto tutkia sitä ihmistä. Sitä et miks siitä oli tullu sellanen, kun jotenkin mä uskoin, että se oli pohjimmiltaan hyvä ihminen. Mä halusin pelastaa sen. En tiiä mikä suojelusenkeli halusin olla sille. Ja nyt jälkikäteen tajusin, et ehkä mul on niin kova pelastamisentahto ihmisten suhteen, et kokisin et ne tarvitsis mua. Joku tarvitsis/olisin vaikuttanu jonku elämään täällä, en tuntis kai itteäni niin mitättömäks.

Seppo on tällainen "tavallinen poika", niin sanotusti. Uskon, että jokaisessa ihmisessä on varmasti jotain mystistä, mut se pitää vaan löytää. Seposta kuitenkin huomaa, et se on viettänyt aina tosi turvattua elämää. Ei oo ottanut turhia riskejä missään asiassa, ei irrotellut hullun tavalla, on vakiduuni ja omistuskämppä, rikkaat ja huolehtivat vanhemmat..
Mä haluisin joskus hirveesti puhua sille mun menneisyydestä, ja itestäni niinku vieläkin. Sil tavalla ku vaikka Tuulalle! Mut en oo varma ymmärtäiskö se. Tiiän et se ei naurais, mut ymmärtäiskö se. Niinku oikeasti. Ja haluisin et se puhuis mulle, mut onks sillä mitään avauduttavaa? Tai onks se ikinä edes miettiny näin pitkälle kuitenkaan?
Seppoa vitutti yks päivä. Kysyin et mikä, et kerro mulle. Ne oli jotain ihan arkisia asioita, kuten et töis on ollu huono päivä. Ja hän huomaa vitutuksen kuulemma siit, et röökii palaa enemmän ku normaalisti ja hermot on kireellä. Mun mittakaavassa toi ei ees oo mitään vitutusta viel... Ja muutenkaan mä taas sit en ymmärrä miten jotain voi vituttaa, et naulalaatikko tippuu lattialle töissä. Se on niin naurettavan arkinen asia. Mulla vitutus aina lähtee jostain muista syistä, se voi kyllä purkaantua niin, että rupean itkemään sitä naulalaatikkoa.

Mä vaan mietin välillä et onks Seppo oikeesti mun kanssa samalla aaltopituudella. Mul on niin paljon ajateltavaa viel itteniki kans. Ymmärtäiskö Seppo ylipäänsä mua? Minuna? Niinku esim. Niki...
Meil on niin paljon tasasemman arkinen suhde.

Mä olen loppujen lopuksi aika melankolinen ihminen. Vaikka rakastan valoa ja iloa. Jos mun pitäis joku vuodenaika valita kuvaamaan mua, se olisi just elo-syyskuun vaihde.. Just se loppukesä, kun auringonkukat alkaa kasvaa pelloilla. Sellanen vähän viilennyt ilma, kuitenkin niin, että tarkenee. Ja kesäistä aurinkoa riittää, ei vaan niin kuumaa ja kirkasta, kuin alku kesästä. Illat kuitenkin ovat jo pimeitä, ja hiukan kosteita. Sellasia, että tajuaa, että kesä on jo paremmalla puolella ja arki ja "uusi" alku alkavat pian taas. Just näihin loppukesän hetkiin ja auringonkukkapelloille sijottaisin mun sielunmaiseman.
Mä suunnittelin just tatuoinnin tästä aiheesta käteen itelleni. Lisäsin siihen vielä maailmanpyörän. Mä oon aina pelänny maailmanpyöriä, korkeita paikkoja. Mä oon itseasiassa pelänny monia asioita puolet elämästäni.
Maailmanpyörässä on mun mielestä se hauska juttu, että kun sinne on  kerran astunu, niin sieltä ei pääse pois, paitsi hyppäämällä. Se voi pysähtyä ylös, se voi pysähtyä alas, se voi pyöriä kovaakin vauhtia. Kukaan ei kuule vaikka sä kuinka huutaisit, kukaan ei ehkä nää vaikka sä oksentaisit, kukaan ei kuitenkaan tod.näk pysäytä laitetta sun takiasi.
Sä voit itkeä ja parkua ja pelätä. Tai sä voit vaan pitää kiinni ja nauttia kyydistä. Ainut varma asia on, että se kuitenkin loppuu, kun on sen aika.

Dear god

Noh, just ku pääsin ton eilisen tekstin kirjottamasta, niin eiköhä se syöminen vaan taas lähde lapasesta.
Se jotenkin meni siihen ahmimiskohtaukseen salakavalasti ja pikku hiljaa.
Ensin en tuntenut edes huonoa oloa, sitten vaan yhtäkkiä aloinkin kuuntelemaan niitä sairaita ääniä mun päässä, että "mun tekeekin mieli tota ja tota" ja "tää päivä on jo pilalla, syö viimeisen kerran mitä vaan haluat."
Ja mähän söin. Ostin koko lähi-siwan tyhjäksi. Musta alkaa tuntua, että ne kassaneiditkin tietää mun syömishäiriöstä. Ei kukaan muuten ravaa siellä monta kertaa päivässä ostamassa herkkuja.

Jos nyt oikein muistelen mitä kaikkea muhun upposi, niin se on ihan järjetön määrä: fetajuustoleivos, jauhelihakastiketta ja makaronia, 70g saksanpähkinöitä, 2 ruisleipää runsaalla voilla, sämpylä runsaalla voilla, 400g juustoa, 2 jogurttia muromyslillä, 400g daimjäätelöpaketti, nuudelipussi, 3 munkkia, 5 suklaapatukkaa...
Lähdin vielä poikaystävälle, ja siinä matkalla kävin hesestä ottamassa kanahampurilaisen ja kerroshampurilaisen mukaan. Ahmin niitä siellä pakkasessa, jo muutenkin täpötäyteen vatsaan (en siis oksentanut päivällä) tyyliin räkä nenästä valuen ja lapaset kädessä. Tajusin, että enhän mä todellakaan nauttinut niistä, en sitten tippaakaan. Oikeastaan en edes tiedä maistoinko mitään, sen kun mättäsin vain.
Jotenkin taas iski kuin salama kirkkaalta taivaalta, ei helvetti onks täs mitään järkeä?! No, järkihän yleisesti on varsin kaukana tästä koko vitun bulimiasta. Rahaakin tähän menee niin saatanasti.

Menin poikaystävälle ja olin ihan ruokahumalassa. Jotenkin epätodellinen tunne. Mua oksetti. Mut en vaan voinu oksentaa, oon ruvennu niin paljon stressaamaan näistä hampaistakin. Tääkö on mun kohtalo, musta tulee 150kiloinen, koska en uskalla oksentaakaan enää?

Yhtäkkiä mun mahaa alko kivistää ihan toden teolla. Se oli kuin raskaana olevan maha muutenkin, turvonnut oikein pinkeäksi. Yhtäkkiä vaan alko sellainen kipu, mitä en oo tuntenu kyllä ikinä. Ihan oikeasti sellainen olo, että poksahdan minä hetkenä hyvänsä. Sanoin vaan poikaystävälle, että nyt en kyllä pysty keskittymään tähän leffaan, muhun sattuu niin paljon.
Yritin mennä pimeään huoneeseen vaan nukkumaan, ja mua oikeasti itketti. Tuntu, ku olisin käyny eloonjäämiskamppailua. Odotin vaan, että kohta kyllä kuolen, kun tää maha räjähtää tai jotain. Itkin siel yksin, ku elämä vaan vilisi silmissä. Tässä vaiheessa en olis enää edes pystyny nousta oksentamaan, vaikka olisin halunnukkin.
Mietin kaikkea, miten joskus ahmin ruisneppareita majoneesilla. Ja miten joskus oksensin letut ja hillon metsään. Nää oli silloin kun asuin vielä kotona, ja meidän perhe asu vielä meidän vanhassa talossa. Vittu, siitähän on IKUISUUS. Mä olin ylä-asteella sillon. Mä oon ollut tosi tosi pitkään, tosi tosi sairas.
Oon ainut ketä pystyy pelastamaan itteni, mut mitä jos en vaan paranekaan ikinä? Mitä jos mun elämä tulee aina olemaan tällaista?
Voiko bulimiasta ylipäänsä parantua? Voiko mahalaukku ratketa, voinko mä kirjaimellisesti syödä itteni hengiltä?

Jossain vaiheessa olin sitten vaan nukahtanut. Nukuin tosi huonosti, ja näin levottomia ja katkonaisia unia. Nyt aamulla olo oli ihan jees, maha tuntuu kyllä jollain tavalla aralta edelleen. Mul on tosi sekava olo. En pysty ajattelemaan oikein mitään, enkä päättämään oikein mitään. Mulla ei todellisuudessa oo mitään käryä miten normaalit ihmiset syö. Mulla ei oo mitään käryä miten oppisin rakastamaan itteäni (ja vielä tällä nykysellä kropalla.) Mä en yksinkertasesti tiedä miten voisin lopettaa ahmimisen ja miten ylipäänsä sitä ruuanhimoa vastustetaan. Mä ihan oikeasti tarttisin jotain lääkkeitä melkein, pillerin mistä katoais ruokahalu. Tai kyllähän mä siihen ratkasun tiedän, parikin vaihtoehtoa, mutta kun mä tarttisin jotain nimenomaan jokapäiväseen selviytymiseen. Ennemmin olen kuitenkin bulimikko kuin narkkari. Sen verran järkeä vielä päässä.

Söin äsken aamupalan. Pikapuuropussin ja ruisleivän kevyt sulatejuustolla ja tomaatilla, ison kupin maitokahvia. Aamupalasta en aio luopua ikinä, mutta muilla aterioilla jos söisin kuin hiiri... hmm.. En pysty nyt minkään näköseen päättäväisyyteen, tosi itsesäälissä pyörivä olo. Sortuisin varmaan ahmimaan taas, jos mahalaukku ei tuntuis näin kamalalta vieläkin.
Mitäköhän sille eilen kävi oikeasti?! En ainakaan kuollut, mut joku haavauma tms..?

Leikin, että olen laiha

Mulla on mennyt tosi vaihtelevasti, taas. On ollu parin päivän putkia, kun en ole muuta tehnyt, kun syönyt ja oksentanut. Ja sit on ollut parin päivän putkia, kun on mennyt superhyvin. Kultainen keskitie puuttuu edelleen, like always.

Mä oon ruvennu huolestumaan mun hampaiden kiilteestä. :( Ne ei nyt vielä näytä kovin huonolta, vähän etuhampaiden alareunoista "kuultaa läpi", jos oikein tarkkaan katsoo.. Tuntuu myös, että hiukan on hampaiden pinta hioutunut ja tullut mattapintaisemmaksi. Huoh. Olin ihan hysteerinen yks päivä, kun rupesin ajattelemaan, että nyt joudun vielä johonkin kalliiseen hampaiden muovipinnoitukseen kohta.. Ehkä on onni, että sellainen edes nykyään on mahdollista tehdä!
Ei nää vielä pahalta näytä, mutta onhan se sanomattakin selvää, että 7 vuoden toistuva oksentelu kuluttaa hampaita. Mahahapothan on niille tosi stydia kamaa, jostain luin, että ph alle 2..

Välillä vituttaa, kun tuntuu että pilaa kaiken, vain siksi että elämä pyörii ruuan ympärillä.

Mulla oli mun paras kaveri ja entinen kämppis täällä kylässä viikonloppuna. Juteltiin ihan hirveästi mun syömishäiriöstä. Tää kaveri on sellainen, kenelle pystyn puhumaan ihan kaiken läpi, ja joka ymmärtää. Sillä on itelläänkin ollut joskus anorektista ja buliimista vaihetta elämässä. Puhuttiin tosi paljon siitä, miten kiellän iteäni syömästä ja kiellän esim. tiettyjä ruokia, ja olen ikuisella laihdutuskuurilla. Ja miten just pienestä sortumisesta pilaan kaiken, esim. liikaa sokeria maitorahkaan -> pettyminen itseensä -> läski olo-> ahmiminen.
Ja myös jostai nuoruusiän traumoista ja itsetunto-ongelmista, ja perheestä. Mä osaan itse meinaan kyllä analysoida tätä mun syömishäiriötä, ja sen syitä. Luulen, että esimerkiksi se, että en osaa pitää herkkuja kaapissa, johtuu siitä, että meitä on ollut 3 lasta. Kaikki ostetut keksit, jäätelöt yms herkut ja ihan tavallisetkin hyvät ruuat, on kadonneet kuin tuhka tuuleen nopeasti. Sitä on pitänyt syödä oma osansa heti ja pitää puolensa, tai muuten jää ilman. Mua oikeasti "kuumottaa" ja jopa ahdistaa, jos ostan vaikkapa keksipaketin. Pelkään ilmeisesti, että se katoaa johonkin ja en ehdi syödä sitä. (Pelkään ilmeisesti, että ruoka loppuu maailmasta kokonaan?)

Tähän mun bulimian alkamiseen ja jatkumiseen, ja muutenkin syömishäiriöiseen ajatteluun, johtaa monet menneisyyden asiat. Ja ne yhdessä tekee tästä tän mun joka päiväisen helvetin.

Tää mun kaveri ehdotti, että mitä jos pakonomaisen syömisen kontrolloinnin sijaan, alkaisin vaikka liikkua kuin hullu. Sen sijaan, että mietin jokaista suupalaa millin tarkkaan, alkaisin vaan liikkua niin pirusti, että mulla olis pakostakin hoikka olo. Kontrolloisin sitä liikuntaa vaikka ennemmin, mutta antaisin itseni syödä vapaasti, kun on nälkä.
Lisäksi tää kaveri neuvo, että mun kannattais syödä pienempiä annoksia, mutta useammin. Silleen, että olis kokoajan kevyt ja energinen olo, mutta syöminen ei olis milloinkaan kiellettyä. Ainoastaan isot annosmäärät.

Siis suurin ongelmahan tässä syömishäiriössä nimenomaan on se, kun yrittää laihduttaa KOKOAJAN ja vauhdilla, ja kieltää itseään syömästä.
Mulla esimerkiksi on oma ajatusmalli, mikä on päivälle hyvä määrä ruokaa. Se on tällainen: aamupala: "2 juttua" = 2 leipää/leipä+puuro/jogurtti+puuro/yms.. päivällinen: "1 juttu/ 2 juttua" = 1 isompi annos kunnon ruokaa / vaihtoehtoisesti "2 juttua" sääntö eli sama kuin aamupala, iltapala: "1 juttu" = hedelmä/leipä/puuro tms..
En tiedä tajusitteko tosta mitään, mutta idea on, että aamulla syödään vaikka leipä ja pikapuuro. Päivälliseksi kasa jauhelihakastiketta ja spagettia. Iltapalaksi omena. Tolla metodilla. Mähän en siis laske kaloreita, vaan määriä :D Koska olen todennut, että noilla määrillä, kalorit jää kuitenkin aina 800-1400 väliin lähes poikkeuksetta, söi mitä tahansa.
Ainut ongelmahan tossa on se, että iltaisin on niin nälkä, että melkeen itkettää. Jos ja kun sorrun ottamaan vaikka yhden leivän liikaa, mulle tulee "läski olo" (tää "läski olo" mistä aina puhun on mun oma määritelmä itsensä pettämiselle, tää on siis henkinen olotila, ei mitenkään liity kylläisyyden tunteeseen) ja siitä sitten alkaakin ahmiminen.
Bulimia yleensäkin on sitä, että kieltää itseään syömästä AINA ja joka päivä, syöminen ei ole koskaan sallittua. Kun repsahtaa, niin repsahtaa sitten kunnolla, kun on "jo pilannut kaiken muutenkin."

Sen jälkeen, kun mun kaveri lähti, mulla oli ihan fantastiset 2 päivää. Kävelin ympäriinsä, ravasin erikseen hakemassa tuotteita eri kaupoista, kävelin huvikseni kaupungilla, kävin juoksulenkillä kupittaan puiston ympäri (ja juoksin koko matkan!) ja eilen olin ihan hullulla spinningtunnilla. Ja siis, mä todellakin söin kuin normaali ihminen! Ostin kaupastakin kaikkea, mitä olen yleensä kieltänyt itseltäni. Nyt nautin ruuasta ja söin pienempiä annoksia, ja pidin vaan itteni aktiivisena kokoajan. Leikin itseasiassa, että olen tää mun hoikka kaverini. Närpin, söin hitaasti, pureskelin - nautin ruuasta pieninä määrinä. Leikin, että mä olen jo hoikka.
Hiton hyvä fiilis, voin kertoa. Ja toimi.

Tänään piti mennä bodypumppiin aamulla, mut mun jalat oli niin kuolleet 2 päivän ympäriinsä lyllertämisestä, et skippasin :--D Mulla on ollut tähän asti aika tylsä päivä, mut levollinen. Innostuin äsken vähän syömään jauhelihakastiketta, leipää ja jopa jäätelöä. Mut en ahmimiskohtauksen mittakaavassa oikeastaan. Mulla on nyt täysi olo, mut en jotenkaan jaksa kokea huonoa omatuntoa? Ihmeellistä, mulla ihan oikeasti ei oo huono olo, vaik tavallaan söin omas mittakaavassani ku pieni sika!

Mä en tiedä. Mut mulla on ollut ihan ihme-parantumisen-kokenut-olo tän kaverin kyläilyn jälkeen ! Ihan ku olisin niinku täysin valaistunut ja tää koko syömishäiriö kuvio ois ratkennut. Ehkä mä tosiaan nyt lopetan laihduttamisen, ja luotan elämänmuutoksen tuomiin tuloksiin.

En tiedä voiks tää olla näin helppoa... 7 vuoden piina ohi päivässä, tuskin! Mut tää tuntuu ihan oikeasti uudelta alulta, ei oo koskaan tuntunu tällaselta.

Pilvinen viikko

Mulla on mennyt nyt vaihtelevasti. Tää viikko on mennyt tosi nopeesti, en oo oikeen ehtinyt kirjottaa.

Maanantaina vaan lähinnä nukuin ja söin. Söin aika paljon, mutta en muistaakseni ahminut. Kai? Tuntuu, että maanantaista on ikuisuus. Oltiin poltettu pajaria poikaystävän kanssa sunnuntaina aika ronskisti, niin siinä samalla meni maanantaikin vähän poissaolevissa fiiliksissä. En saanut oikein mitään tehtyä.

Tiistaina kävelin kaverin kanssa työkkäriin, joka on aika kaukana. Söin myös omasta mielestä hyvin. Käytiin myös ostamassa mulle se jumppakortti ja varaamassa tatuointi-aika! Oon suunnitellut peitekuvaa tohon käteen varmaan puol vuotta, mutta en oo vaan saanut aikaseksi marssia liikkeeseen. Nyt tuli hyvä olo, kuin sai asioita hoidettua.
IIIIIks, tatuointi-aika on jo ens ma !!! hullua. Sain jonkun peruutusajan.
Kun päästiin mun luo kaverin kanssa, palkittiin itsemme taas polttelemalla. Tällä kertaa se oli ihan hyvä juttu, otettiin päiväunet ja jatkoin sen verran rennoissa fiiliksissä housea katsellen koko illan, et unohdin syödä jopa iltapalan.

Keskiviikkona olin vatsapeppu-jumpassa. Söin koko päivän helvetin hyvin ja vähän, päivä meni nappiin, aluksi.
Jumpassa oli hauskaa. Vaikka se kesti vaan 30 min, niin olin kyllä ihan kuollu. Hahhah, huomaa ettei oo pitkään aikaan tehnyt mitään lihaskuntoa vaativaa.
Illalla menin poikaystävälle, kateltiin leffaa ja poltettiin puoliksi yks iso jointti. Se oli virhe. Siinä tais olla vähän liikaa mulle, kun ottaa huomioon, että nykysin tulee niin harvoin enää hiisailtua, et mulla on aika pienet tolet. Menin sitten ihan helvetin kujalle, ihan överit, ja tuli aivan hirveä montsiskin. (Kannabis kasvattaa ruokahalua.) Mättäsin ranskalaisia ja  leipää poikaystävällä, banaania, maitoa, suklaata.. Jos himassa olisin ollut, niin saletisti olisin syönyt kaikki kaapit tyhjäksi. Ruoka maistuukin niiiiin taivaalliselle paukuissa !

No, tuloksena oli sitten, että eilinen ystävänpäivä meni tosi unenomasessa tunteessa. En oikeen pysynyt itteni perässä missään asiassa, unohdin kaiken mitä tein tai olin tekemässä. Söin aivan vitusti, tein pannacottaa, söin, kävin lenkillä (?!) ..söin.. En tälleen jälkeenpäin oikein muista mitään selkeästi mitä mun päässä on liikkunut. Illalla poikaystävä tuli mun luo, se oli tehnyt jauhelihakastiketta ja spagettia. Syötiin sitten sitä, ja mun pannacottat jälkiruuaksi ja yhdet bisset. Sillon aloin jo olemaan oma itteni, ja tajusin että hyi vittu minkä kasan oon mahaani ahtanut. Tuli oikeasti oksettava olo, fyysisesti ja henkisesti.

Tänään aamulla oli hirveä olo herätessäkin. Vihaan herätä ilman nälkää. Vihaan vihaan. Vihaan herätä tähän läskiin oloon! En oo kyllä yhtään niitä ihmisiä, jotka syö tyyliin ravintola-ruuat iltapalaksi. Koska oli läskiolo aamulla, niin ilmeisesti turrutin sitä lempitavallani: syömällä lisää. Söin puolikkaan irtokarkkipussin ja eilistä jauhelihakastiketta kylmiltään.

Olo on vitun läski. Mua ahdistaa. Ja viel enemmän ahdistaa, kun tänään on parin kaverin läskiäiset, ja meille on varattu isolle porukalle pöytä ravintolasta.
Mul on niin turha olo yrittää mitään laihduttaa tänäänkään, kaikki on menny niin vitun vituiks. Anteeks kiroilu. Ja kun tietää, että joutuu syömään illalla. Vaikka ei oikeastaan haluais. Haluisin kyllä nähdä kavereita, enkä voi perua, mut ei tekis mieli _yhtään_ syödä. Ei ainakaan tän mun pajari-ahmimisputken jälkeen.. Tiiän, että tää mun läskiolo on poissa ehkä vasta huomenna. Tuskin sillonkaan, jos joudun nyt syömään just jotain ravintola-ruokaa iltapalaksi. Voi vittu.
Ihan hirveä olo. Tuntuu, ettei edes mitkään vaatteet mahdu päälle. Oon niin ruma. Mun päässä pyörii vaan kuva siitä, millaselta mörssäriltä näytin siellä jumpassakin. Kaikki muut oli niin hoikkia, ja mun ei tehny mieli kattoa itteäni edes peilistä.

Ainut mikä vähän motivoi, on se, että kun noi lähtee kuukaudeks sinne Indonesiaan, niin kun ne palaa sieltä, niin haluun kuulla ekana niitten suusta, et "oletpas sä laihtunut." Pisteloppuaamen. Hahah. On mul hyvät motivoinnit juu. Säälittävää. Mutta sillonhan ne huomaa sen parhaiten, kun ei kuukauteen nää mua?
Kuinkakohan paljon kuukaudessa on mahdollista laihtua? Jos ihan täysillä vetää... hmm...